NBU ja loman malttamatonta odottelua

Se on kuulkaa kohta marraskuu, ja minulla on jälleen yksi harkkaviikko on pulkassa. Tällä viikolla olin harkassa NBU:ssa eli vastasyntyneiden osastolla. NBU:hun tuodaan kaikki keskoset sekä muut vastasyntyneet, joilla on jotain ongelmia kuten hengitysvaikeuksia, hapenpuutetta tai esimerkiksi epämuodostumia. Osasto on todella pieni ja siellä olikin varsin ahdasta, kun paikalla pyöri usein kymmenkunta opiskelijaa ja hoitajaa sekä aina välillä huoneessa saattoi olla lähes yhtä monta äitiä imettämässä vauvaansa. Lisäksi huoneessa oli tosi kuuma, lähemmäs kolmekymmentä astetta, jotta vauvat eivät palellu. Viikko meni ihan hyvin, mutta tekemistä oli varsinkin iltapäivisin todella vähän ja minä pääsin lähinnä mittaamaan vauvojen vitaaleja ja antamaan iv-lääkkeitä. Sekä pyyhkimään keskokaappeja ja ei-keskosten muovikaukaloita. Sekä tietysti vastailemaan opiskelijoiden kysymyksiin Suomesta, erityisesti sairaanhoitajien palkoista, jotka jaksavat hämmästytää kerta toisensa jälkeen. Toisaalta se ei ole ihme, sillä täkäläiset hoitajat ansaitsevat alle neljänneksen siitä mitä suomalaiset sairaanhoitajat ilman mitään lisiä. Toisaalta täkäläiset eivät täysin ymmärrä, miten kallista Suomessa on elää, joten eivät suomalaisen sairaanhoitajan tulot niin hyvät ole. 

Keskoskaappeja.  

Osastolla vastasyntyneitäkin vauvoja syötettiin
ruiskulla tai suoraan kupista. Tuttipulloja
ei näkynyt.

Viime viikonloppuna tartuin viimein toimeen ja aloin järjestellä tosissani itselleni safarireissua. Otin yhteyttä kaikkiin safariyrityksiin, joiden yhteystiedot olin saanut täällä Kakamegassa asuvalta Harrietilta, ja kyselin hintoja. Kaksi yritystä tarjosi kolmen päivän safaria samaan yhtä edulliseen hintaan, mutta lopulta päädyin kuitenkin ottamaan vastaan suomalaisen opettajani luottomiehen tarjouksen, joka oli samanhintainen kuin kahden muun budjettissafareja järjestävän yrityksen tarjous (450 $). Kallista lystiä mutta todennäköisesti pääsen safarille vain kerran elämässä. Kustannuksia lisää myös se, että joudun lentämään Nairobiin ja yöpymään hotellissa Nairobissa mennessä ja tullessa. Mutta toivon kuitenkin, että safari on hieno kokemus, jonka muistan lopun ikääni. Oli kuitenkin helpotus, että safarin järjestäminen onnistui noinkin kivuttomasti. Jotenkin odotin sen olevan paljon monimutkaisempaa mutta ei se loppujen lopuksi ollutkaan. Huomenna maanantaina siis lennän Nairobiin ja tiistaiaamuna se safariheppu tulee hakemaan minut hotellista ja seikkailu voi alkaa. Jännää!

Nämä kaverit kävelivät vastaan kun
eräänä päivänä lähdin harkasta. Selvästi
tuo etummainen lehmä miettii, että mitä
oikein filmaan.

Tällä viikolla minulla on ollut muutakin elämää kuin harkassa käyminen ja omassa huoneessani istuminen. Viime sunnuntaina täällä guest housessa työskentelevä kokki tuli muuten jututtamaan minua ja kysyi, miksi olen vain omassa huoneessani. Ja pari päivää sitten sama kaveri tuli sanomaan, että ”I've been watching you for months” (ensinnäkin hieman liioittelua, olen ollut täällä viisi viikkoa enkä kuukausia) ja ”Why do you always look so serious?” Olin ihan että mitä helvettiä. Kokki siis laittaa mulle ruokaa ravintolassa ja samalla kyttää mua keittiöstä (keittiöstä näkee ruokasalin puolelle) ja ihmettelee, miksi olen niin totinen. Hmph. Ensinnäkin ruoan valmistumista saa usein odotella melkein tunnin ja odotellessa yleensä whatsappaan ystävieni kanssa tai surffaan netissä. Ja minunko pitäisi hymyillä itsekseni koko ajan? Painukoon hiiteen koko mies. Me suomalaiset nyt ollaan vaan tällaisia jurottajia. Hymyilin tyypille maireasti ja sanoin, että ehkä en vain ole niin ”smiley" tyyppi, mikä ei edes pidä paikkansa. Kyllä minä olen hyvinkin hymyileväinen, kun on aihetta hymyyn. Mutta juuri tuo on yksi täälläolon varjopuolista: välillä tuntuu, että olen jotenkin velvollinen selittämään ihmisille, miksi käyttäydyn niin (omituisesti) kuin käyttäydyn. Huoh. Kaipa omissa oloissaan viihtyvä ihminen on kenialaisten mielestä kummajainen. 

Eksyin kuitenkin aiheesta. En siis vain kököttänyt huoneessani tällä viikolla, vaan lähdin parina iltana ihmisten pariin. Tiistai-iltana kävin päivällisellä Harrietin ja hänen miehensä luona. En ollut siis koskaan tavannut heitä, olin vain saanut Harrietin yhteystiedot toiselta britiltä, Kellyltä. Harriet ja hänen miehensä osoittautuivat aivan ihaniksi tyypeiksi. He ovat brittejä ja oli ihanaa kuulla pitkästä aikaa brittienglantia. Harriet oli kokannut pastaa ja jonkinlaista kasvis-tomaattikastiketta. Lisäksi tarjolla oli salaattia, jota uskalsin jopa syödä koska ainekset olivat kuulemma heidän omasta puutarhastaan, valkosipulileipää sekä jälkkäriksi suklaamoussetyyppistä juttua. Hitsi, että oli hyvää ja oli mahtavaa saada kerrankin jotakin muutakin kuin kenialaista ruokaa. Nam. 

Tällaiset upeat kukat täällä nyt kukkivat.
En kyllä tunnista tätä kaunotarta.

Keskiviikkona eli heti seuraavana iltana olikin sitten vuorossa Raamattupiiri Kellyn ja hänen miehensä luona. Harriet ja hänen miehensä hakivat minut guest housesta ja samalla pari muutakin tyyppiä. Mua vain hymyilytti, kun kuuntelin Harrietin ja toisen brittinaisen juttelua, jossa vähän väliä vilahtelivat sanat brilliant, amazing, lovely ja fantastic. Britit ovat aina niin kohteliaita. 

Raamattupiiriin tuli yhteensä 11 aikuista ja kolme lasta. Kaikki muut olivat brittejä minua, erästä amerikkalaisnaista ja erään brittinaisen kenialaista miestä lukuun ottamatta. Kaikki olivat hirveän ystävällisiä ja mukavia mutta täytyy sanoa, että Raamatun opiskeleminen ei ole kyllä minun juttuni. Nolotti jo se, että minulla oli vaikeuksia löytää oikea kohta Raamatusta, muut sen sijaan tiesivät heti mistä etsiä, koska nähtävästi tutkivat niin ahkerasti Raamattua. Minä en ole oikeastaan koskenut Raamattuun rippikoulun jälkeen. Raamatun tutkimisen ja siitä keskustelemisen lisäksi Raamattupiirissä kuunneltiin gospel-lauluja (niistä pidin) sekä tietysti rukoiltiin. Onneksi tyypeillä ei ollut käännyttämismeininki päällä mutta tunsin kyllä olevani susi lampaan vaatteissa. Totta kai pidin omana tietonani, mitä itse ajattelen jumalasta enkä kertonut, mihin itse uskon. Olisivat varmaan huolestuneet, jos olisin kertonut sen heille, ja alkaneet rukoilla vimmatusti, etten vain joudu helvettiin. Heh. Mutta sen olen kyllä oppinut, että uskonnosta ja politiikasta ei yleensä kannata alkaa keskustella (vieraiden) ihmisten kanssa. Illan lopuksi syötiin erään pariskunnan Tusky’s-ruokakaupasta hakemia ranskiksia ja makkaroita. Kyllä nekin ihan hyvälle maistuivat. 

Huomasin kuitenkin taas, että olen todella introvertti luonteeltani. Harrietin ja hänen miehensä luona minun oli luontevampaa osallistua keskusteluun, koska olimme kolmisin, mutta Raamattupiirissä oli niin iso porukka koolla, että minun oli helpompi olla enimmäkseen hiljaa. Lisäksi mietin, mahtavatko britit pitää minua kovinkin epäkohteliaana, kun en samalla tavalla suitsuta ylisanoja kuten he. En vain ole tottunut siihen. Hetken aikaa minusta tuntui kuin olisin kokenut flashbackin lapsuudesta, jolloin minä olin isossa porukassa hiljaa ja tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi. Sitten taputin itseäni mielessäni hellästi poskelle ja ajattelin: ”Ei se mitään, kultaseni, saat olla juuri tuollainen kuin olet.” Ei kaikkien tarvitse olla puheliaita ja sosiaalisia. Myös introvertteja tarvitaan tässä maailmassa. Ja minä jos kuka olen pohjimmiltani hiljainen introvertti. Mutta kuten lähipiirini hyvin tietää, sopivassa seurassa voin olla hyvinkin puhelias. Tähän ikään asti kun on ehtinyt, tuskin enää kovin paljon muuttuu mutta sen sijaan tässä iässä alkaa pikkuhiljaa oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja jopa arvostamaan itseään. Sen kuitenkin huomasin, että seuraelämä kahtena iltana peräkkäin (kuormittavan harkkapäivän jälkeen) vei minusta totaalisesti mehut ja torstai-iltana köllöttelin vain huoneessani lataamassa akkuja. No, ensi viikon lauantaina Harriet ja hänen miehensä pitävät bonfire-juhlat, joihin minäkin pääsen, sillä palaan safarireissulta edellisenä päivänä. 

Hyvällä tuurilla introvertiltäkin
voi irrota hymy. Heh.

Eilen halusin vähän vaihtelua (ja välttyä tapaamasta sitä kyttääjäkokkia), joten meninkin syömään erääseen toiseen guest houseen, jossa muiden mzungujen mukaan tarjolla on herkullista intialaista ruokaa. Oh boy, niin kyllä olikin! Otin jonkinlaista linssikastiketta ja riisiä ja se kastike tosiaan maistui ihan oikealle intialaiselle ruoalle. Kalliimpaakin ruoka oli kuin monissa muissa paikoissa mutta eipä tuo haittaa, aion ehdottomasti käydä ravintolassa toistekin syömässä.  

Näytti ensin vähän epäilyttävältä mutta
maistui ihan ehdalle italialaiselle
ruoalle - riisin kera tietty.

Tänään sen sijaan menin vihdoin ja viimein Golf Hoteliin. Sepä olikin miellyttävä yllätys! Paikka oli selvästi tasokkaampi kuin muut paikat, joissa olen täällä Kakamegassa käynyt. Oikein viihtyisä hotelli, jossa oli myös nopea wifi-yhteys! Niinpä onnistuin soittamaan Skype-puhelut sekä siskolleni että vanhemmilleni. Oli mukava nähdä rakkaita nassuja pitkästä aikaa. Myös ravintolan kalapuikot ja ranskalaiset maistuivat. Olen siis tällä viikolla syönyt useammin hyvää ruokaa kuin koko edeltävänä kuukautena! Ei hassumpaa. 

Golf Hotelin ravintola.

Näkymä ravintolasta hotellin pihalle.

Fish & chips.

Tällä viikolla ylimääräistä stressiä aiheutti tiistainen suihkuvälikohtaus. Menin suihkuun harkasta päästyäni ja juuri kun olin kuivattelemassa, niin aloin ihmetellä että haiseepa savu. Vilkaisin ylös ja äkkäsin, että suihkun lämmitysjärjestelmän johdot savuttivat. Sammutin heti lämmitysjärjestelmän, kiskoin vauhdilla vaatteet niskaan ja säntäsin respaan ilmoittamaan, että mun suihkun johdot savuttavat. No, aikoivat kuulemma kutsua sähkömiehen ja minä sain siirtyä toiseen huoneeseen. Uusi huone vaikutti ensin lupaavalta: leveä parisänky ja enemmän tilaa mutta huomasin, että kyseisen huoneen vedenlämmitysjärjestelmä ei pelittänyt lainkaan eli lämmintä vettä ei herunut ja lisäksi patja oli painunut niin kuopalle, että sängyssä oli aika epämukava nukkua.

Pyysin siis saada vaihtaa huonetta toistamiseen ja eilen illalla pääsin jälleen uuteen huoneeseen. No, tässä huoneessa tuli vielä eilen illalla lämmintä vettä (voitte kuvitella että vilkuilin jatkuvasti johtoja, alkavatko nekin savuta) mutta ei enää tänä aamuna. Veikkaan, että suihkusuutin on jostain syystä tukossa. Huokaus. Huomasin, että tämä huoneiden vaihtelukin stressasi minua osaltaan. Viihdyin todella hyvin alkuperäisessä huoneessani ja kyllä harmittaa, että en voi siellä enää asua. Mutta minkäpä sille mahtaa. Jospa suihkusuutin saadaan korjattua ja voisin punkata tässä huoneessa, kunnes lähtö Mombasaan koittaa. Niin joo, täällä guest housessa ei tietenkään ole palovaroittimia missään. Kiva. Kun muistelin eräälle hoitsuopiskelijalle tuota suihkuvälikohtausta ja palovaroittimien puuttumista, niin heppu totesi vain lakonisesti: ”This is Kenya.” Että näin. 

Tämänhetkinen huone.

Ensi viikon olen kuitenkin ansaitulla lomalla ja voi pojat, että pieni breikki tuleekin tarpeeseen! Ja kaiken kukkuraksi pääsen safarille. Life is good. Yritän napsia paljon kuvia safarilla ja laittaa niitä sitten tänne blogiinkin. Toivottavasti safari on hieno elämys ja näen paljon elukoita lähietäisyydeltä. 

Mukavaa viikkoa teillekin Suomeen! Toivottavasti kellojen siirtäminen ei sotke rytmiänne kovin pahasti. Minä vältyin kellojen siirtämiseltä, sillä täällä Keniassa moista typeryyttä ei harrasteta. Fiksua porukkaa, eikö? ;)