Jälleen yksi harkkaviikko lähes pulkassa

Mikään muu ei tänä iltana nappaa, joten kirjoittelen siis kuulumisia blogiin. Hyvää ajanvietettähän tämä on. Lähdin tänään harkasta vähän aiemmin ja kävin kotimatkalla syömässä paikallisessa ravintolassa, joten nyt illan päälle ei tarvitse edes mennä alakerran ravintolaan syömään. Ruokahalu on edelleen hakusessa eikä tälläkään kertaa ranskalaiset ja paistettu kana oikein maistuneet. Mutta ilmeisesti on ihan normaalia, että ruokahalu saattaa kadota täällä, kun kroppa yrittää tottua uudenlaiseen bakteerikantaan.

Annos näyttää ihan hyvältä mutta mun ruokahalu
on edelleen karkuteillä.

Aloitin maanantaina harjoittelun synnyttäneiden naisten osastolla, jossa on huomattavasti rauhallisempaa kuin synnärillä ja toisaalta myös tylsempää. Osastolla siis hoidetaan synnyttäneitä naisia, lähinnä tarkkaillaan äitien ja terveiden vastasyntyneiden vointia. Vauvat köllivät äitiensä vieressä sairaalasängyssä, ellei vauvalla ole jokin ongelma, jonka vuoksi hän tarvitsisi hoitoa vastasyntyneiden osastolla eli new born unitissa, jonne menen harjoittelemaan ensi viikolla. Jos äiti on synnyttänyt alateitse eikä mitään komplikaatioita ilmene, hän ja vauva pääsevät synnytystä seuraavana päivänä kotiin. Sektiossa olleet äidit joutuvat olemaan osastolla kolme päivää.

Postnatal-osasto on yhtä viihtyisä kuin muutkin
maternity wardin osastot.

Fiilikset ovat olleet tällä viikolla ihan hyvät. Alkuviikosta olin jopa hämmentävän levollisella mielellä ja ihmettelin itsekin, miten voin olla niin täydellisessä mielenrauhassa ja vain luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Mutta tänään onkin sitten vituttanut kuin pientä oravaa, hah. Niin ne mielialat vaihtelevat. Kieltämättä mietin yhä, johtuvatko nämä mielialan notkahdukset Lariamista, eilen nimittäin otin jälleen viikoittaisen tabuni. Kirjoittelin kuulumisia suomalaiselle opettajalleni ja hän kehotti käymään apteekissa vaihtamassa malarianestolääkkeen johonkin muuhun. Kuulemma siihen ei tarvitse reseptiä. No, pitää ottaa asiasta selvää.

Alkuviikosta sain vihdoin otettua yhteyttä täällä asuvaan brittinaiseen, jonka yhteystiedot sain Kakamegassa viime keväänä vaihdossa olleelta opiskelijalta (kiitos Tytti!). Brittinainen ilahtui viestistäni ja kutsui minut täkäläisten mzungujen Raamattupiiriin, jonne lupauduin menemään ihan vain tutustuakseni muihin täkäläisiin mzunguihin. En todellakaan ole uskonnollinen ihminen ja keksin vapaa-ajalleni parempaakin tekemistä kuin tutkia Raamattua, mutta ei se mitään. Kaikkea voi kokeilla kerran, paitsi kansantanhua ja sukurutsaa. Ensi viikolla olisi siis luvassa Raamattupiirin kokoontuminen. Saa nähdä, millaista siellä on.

Nätit on maisemat sairaalaan vievällä reitillä.
Rakastan kävellä aamuauringon valossa sairaalaan.

Samaisen brittinaisen kautta sain yhteyden toiseen täkäläiseen mzunguun, joka ensinnäkin ilmoitti haluavansa kutsua minut päivälliselle ensi viikolla ja antoi minulle useamman safariyrityksen yhteystiedot. Jospa jokin firmoista järkkäisi minut edes suht kohtuulliseen hintaan safarille. Hieman kyllä stressaa se, että minun pitäisi jotenkin osata järkätä itseni mukaan jollekin safarille. Muutamalta firmalta tuli jo vastauskin, joten katsotaan nyt. Mutta kyllä haluan päästä ehdottomasti safarille katsomaan jellonia, eihän täältä kehtaa edes palata Suomeen, jos safari jää kokematta. Toivon mukaan pääsen jonkin porukan mukaan. Paljon kivempi tietenkin niin kuin körötellä yksin (tai siis kuljettajan kanssa) sellaisessa avoimessa safariautossa jellonia ja elefantteja etsimässä. Ja epäilemättä edullisempaakin.

Minua muuten huvittaa, että juuri kun menin kehumaan kielitaitoani edellisessä postauksessa, niin tuolla postnatal-osastolla olen tavannut useammankin tyypin, jotka puhuvat englantia niin epäselvästi, että minulla menee puolet heidän puheestaan täysin ohi ja joudun vähän toistelemaan, että sorry, voitko toistaa. Noloa! Mutta minkäs teet. Ja swahilia osaan edelleen vain muutaman sanan. Eilen eräs hoitaja pani minut tekemään kirjaukset samalla kun hän piti synnyttäneille äidille palopuheen (lue: ohjauksen terveellisiin elämäntapoihin, vauvasta ja myös ehkäisystä huolehtimiseen). Pidettyään puheensa swahiliksi hoitaja käski minun kirjoittaa ylös niiden äitien nimet, jotka haluavat ehkäisykapselin asennettavan itselleen saman tien ja haluaako äiti kolmen vai viiden vuoden kapselin. Minä siinä sitten kyselemään naisilta heidän nimeään ja voitte kuvitella, että oli pikkuisen ihmettelemistä nimissä ja niiden kirjoitusasuissa, kun monikaan ei osannut edes tavata nimeään. Jonkin aikaa hikoiltuani lähinnä turhautumisesta sain toisen opiskelijan avuksi tulkkaamaan (osa äideistä osasi myös varsin huonosti englantia tai sitten se olenkin minä, joka mongertaa epäselvästi, heh) ja selvisin kirjaamisesta kunnialla. Sain samalla seurata vierestä ehkäisykapseleiden asennusta. Olihan se aika ikävän näköistä, vaikka kapselin ottaja saikin paikallispuudutuksen ihoalueelle, johon kapseli asennettiin. Kaikki eivät kapselia kuitenkaan ottaneet ja usein syynä oli se, että aviomies kielsi kapselin laiton tai ylipäätään ehkäisyn. Pikkuisen meinasi verenpaine nousta tällä feministillä mutta mikäpä minä olen muiden asioihin sekaantumaan. En itsekään suostuisi käyttämään minkäänlaista hormonaalista ehkäisyä (joihin myös ehkäisykapseli kuuluu) vaikka siitä maksettaisiin. Kenialaisten naisten tapauksessa hormonaalinen ehkäisy on kuitenkin pienempi paha kuin se, että lapsia syntyy monta peräjälkeen ja nainen jää hoitamaan valtavaa lapsikatrasta kotiin ja on samalla täysin riippuvainen siitä, että mies elättää hänet ja lapset. Sori, vaan suurperheiden äidit. Minä en teidän valintaanne oikein ymmärrä.

Ehkäisyneuvontaa antaneen hoitajan omintakeinen tyyli
pidellä itkevää vauvaa. Vauva kyllä lakkasi itkemästä
tuossa hoitajan vatsaa vasten ollessaan.

Eräs toinen hoitaja muuten sanoi jo aivan ensimmäisenä ekana harkkapäivänä minulle, että häntä ärsyttää, miten jotkut kenialaiset miehet pönkittävät vain miehuuttaan ”pakottamalla” vaimonsa synnyttämään lapsen toisensa perään. Tämän hoitajan mielestä naiset voisivat ihan hyvin salaa laitattaa ehkäisykapselin ja sitten yhdessä ihmetellä miehensä kanssa, kun lisää lapsia ei siunaannukaan. No, en kyllä kannata moista petollisuutta parisuhteessa, kuten en sitäkään, että nainen painostaa/velvoittaa miehen jäämään parisuhteeseen jättämällä ehkäisyn salaa pois ja hankkiutumalla raskaaksi. Minun mielestäni parisuhteessa molempien puolisoiden mielipidettä pitää kuunnella varsinkin niinkin ison asian kuin lasten hankinnan osalta. Toki Keniassa on hieman eri meininki, täällä kun ei välttämättä mennä edes naimisiin rakkaudesta vaan pikemminkin järkisyistä. Mutta joka tapauksessa mainitsemani hoitajan feministinen ajatusmaailma ilahdutti minua väkisinkin.

Tänään sain jälleen todistella ikääni. Sairaalassa oli varsin hiljainen päivä, koska tänään oli yleinen vapaapäivä Mashujaa Dayn takia. Pikaisen googletuksen perusteella Mashujaa Day eli Heroe's Day eli sankareiden päivä on Kenian itsenäisyyden puolesta taistelleiden muistopäivä. Osa henkilökunnasta olikin vapaalla tänään ja mitään ylimääräistä ohjelmaa ei ollut osastolla (kuten ehkäisykapseleiden asennusta). Minä juttelin erään hoitajan kanssa hoitajien työpisteen luona. Hän kysyi, onko minulla lapsia (liekö 50. kerta kun saan vastata siihen kysymykseen) ja ikäni tuli jälleen puheeksi. Paikalla oli myös miespuolinen sairaanhoitajaopiskelija. Pyysin heitä molempia arvaamaan ikääni. Hoitaja arveli minun olevan 20-vuotias, opiskelija veikkasi minua 30-vuotiaaksi. Hoitaja ei ottanut millään uskoakseen, että olen kolmenkymmenekahdeksan vaan väitti minua valehtelijaksi. Minun ei auttanut muu kuin kaivaa sähköpostista esiin skannaamani kuva passistani, ennen kuin nainen uskoi minua. Taas päiviteltiin, että olenpa nuoren näköinen. Ja tietenkin hoitaja sanoi, että minun pitää löytää kenialainen mies ja tehdä lapsia. Kuinkas muuten, heh.

Sitten paikalla ollut miespuolinen opiskelija kysyi, että ”And what about that? Is that real?” ja katsoi rintavarustustani. Minä ihmettelin ääneen, että epäilikö kaveri, että minulla on silikonit mutta tyyppi tarkoittikin hiuksiani, jotka olivat sivuponnarilla ja roikkuivat siis rintavarustuksen päällä. Hups. Taisin saada meidät molemmat nolostumaan. No, eipä siinä, selitin, että juu, hiukset ovat kyllä omani eikä mikään peruukki tai lisäke. Täällä todella monella naisella on hiuslisäkkeitä ja useimmilla on rastat. Muutenkin kenialaisten naisten hiuslaatu eroaa suomalaisten hiuslaadusta, sillä muotoilutuotteiden hyllystä löytyy jos jonkinlaista öljyä tai rastasuihketta mutta tavallista muotovaahtoa en ole löytänyt. Sitäkin hoitaja ja opiskelijat ihmettelivät, että miten olen parissa vuodessa saanut kasvatettua niin pitkät hiukset. Omasta mielestäni hiukseni eivät kasva mitenkään älyttömän nopeasti, suunnilleen sentin kuukaudessa mutta minä olen luullut, että kaikkien hiukset kasvavat suunnilleen sitä tahtia. Ehkä eivät, sillä opiskelija vitsaili, että hoitaja on kasvattanut hiuksiaan kaksivuotiaasta asti eivätkä ne vieläkään ole sen pidemmät. Hoitajalla oli oikein sievät, lyhyet ja kiharat hiukset.

Välillä täkäläisten kanssa joutuu hieman eriskummallisiin tilanteisiin. Yhtenä päivänä kaksi tutuksi tullutta lääkäriä juttelivat kanssani. Toinen kysyi, olinko kätilöinyt yhtään lasta synnärillä ollessani. Vastasin kätilöineeni yhden. ”One!" lääkäri toisti. ”That's nothing! You should deliver at least five.” Yksi ei kuulemma riitä, vaan pitäisi kätilöidä vähintään viisi, ennen kuin voin leuhkia asialla suomalaisille tutuille. Sanoin, että leuhkin jo Facebookissa ja lääkäri vain pudisteli päätään. Sitten hän kysyi, milloin palaan Suomeen (hän on se lääkäri, joka on asunut vähän aikaa Suomessa). Kerroin palaavani Suomeen vähän ennen joulua. Silloin paikalla ollut toinen lääkäri kysyi, voiko hänkin tulla Suomeen. Vastasin siihen, että mikäpä siinä. Suomessa ollut lääkäri kommentoi, että Suomi on kaunis maa ja sitten tokaisi kollegalleen: ”Älä viitsi, hän ei ole kiinnostunut, muuten hän katsoisi sinua silmiin.” Minä hämmennyin ja aloin änkyttää jotain, että miten niin. En tajunnut, että ilmeisesti toinen lääkäri olisi halunnut tulla Suomeen minun kanssani. Sitten lääkärit heittivät jotain läppää, mistä en pysynyt lainkaan kärryillä ennen kuin lähtivät. Selvästikin kiusoittelivat minua ja saivat opiskelijaparan punastelemaan, heh. On täällä pari muutakin tyyppiä kysynyt, voiko tulla vieraakseni Suomeen ja olen vastannut, että juu, toki, toki mutta en ole kyllä ottanut ehdotusta lainkaan tosissani. Se on sitä kuuluisaa small talkia ja ehkä tyypit myös testaavat, kuinka höynäytettävissä olen. Yksikin naispuolinen opiskelija selitti minulle antenatal-osastolla, että kenialaisen naisen täytyy osata teurastaa ja kyniä kana, ennen kuin hän voi mennä naimisiin. Minä uskoin, kunnes toinen opiskelija tuli sanomaan, että se jallittaa sinua. Niinpä tietenkin. Eivät täkäläiset silti ole lainkaan pahantahtoisia, sen kuin kiusoittelevat pahaa-aavistamatonta valkonaamaa. Ja opettavat samalla minua suhtautumaan asioihin kevyemmin ja vähemmän ryppyotsaisesti.

Edelleen parasta täällä ovat ihmiset ja vuorovaikutus heidän kanssaan. Tähän mennessä tapaamani kenialaiset ovat pääsääntöisesti todella ystävällisiä ja ihania. Toisten kanssa yhteinen sävel löytyy sormia napsauttamalla, toisten kanssa saa hieman ihmetellä, että kukas tämä tyyppi oikein on miehiään tai naisiaan. Mutta ihmisten parissa oleminen on kyllä tähän mennessä ollut vaihtokokemuksen mukavinta antia. Odotankin innolla, että pääsen tutustumaan myös muihin täkäläisiin mzunguihin – vaikka sitten Raamattupiirissä!

Nyt iski sähkökatkos, joten tähän onkin hyvä lopetella. Kirjoittelen lisää kuulumisia taas, kun aikaa (ja raportoitavaa) on. Suomessa taitaa olla lähestyvän talven ensimmäinen flunssa-aalto liikkeellä, joten yrittäkäähän pysyä terveinä! Ja syökää d-vitamiinia purkista. Minä saan sitä täällä auringosta. ♥