Lauantai-illan pohdintoja

Huh huh. Takana on hieman hektinen lauantaipäivä. Heräsin aamukuudelta nukuttuani noin kahdeksan tunnin kohtalaisen hyvät yöunet. Perinteisen aamusometuksen jälkeen päätin tarttua viikon pakkopullaan eli pyykinpesuun. Ei ole mitään maailman kivointa hommaa pestä nyrkkipyykkiä mutta toisaalta se on ainut kotityö, jota joudun täällä tekemään, koska huoneensiivous kuuluu vuokraan ja kokkaamista en pysty tekemään, koska minulla ei ole keittiötä käytössäni. Ruoanlaittoa on joskus ikävä mutta ilman kokkausmahdollisuutta ei tarvitse myöskään tiskata. Jotain positiivista siis siinäkin. 

Pyykkipäivä.

Aloin siis nyrkkipyykille ja juuri kun olin saanut täytettyä pesumaljan, en saanutkaan suihkun vedentuloa katkaistua. Suihkun hananupit vain pyörivät tyhjää ja vettä lorisi vauhdilla viemäriin. Ei siinä auttanut muu kuin mennä sanomaan respaan, että hei, teillä on kohta vesitankit tyhjinä. Respan poika kävi myös yrittämässä sulkea hanaa siinä onnistumatta, jolloin hän ilmoitti kutsuvansa putkimiehen. Minä menin alakertaan aamiaiselle varmana siitä, että joudun taas vaihtamaan huonetta. Ja olin oikeassa. Ja samalla myös väärässä. Yksi siivooja tuli ilmoittamaan, että siirryn toiseen huoneeseen, joten siirrettiin mun kamat käytävän toisella puolella olevaan huoneeseen, jossa oli erillinen makuuhuone ja olohuone. No, minä asetuin taloksi ja toivoin, että tämä olisi viimeinen kerta, kun minun on vaihdettava huonetta. Hah, turha luulo. 

Putkimies kävi korjaamassa vanhan huoneeni hanan ja minä lähdin syömään intialaista ruokaa sinne toiseen guest houseen. Palattuani syömästä respan poika tuli ilmoittamaan, että koska hana vanhassa huoneessani on korjattu, minun täytyy siirtyä sinne takaisin. Voihan kilin kellit, ajattelin ja kirosin koko Kamadepin alimpaan helvettiin. Saapa nähdä, mikä paikka hajoaa seuraavaksi ja joudun vaihtamaan taas huonetta. Ei minun kannata edes purkaa kuin kaikkein tärkeimmät kamat kaappiin ja säilyttää muita kamoja matkalaukussa ja muovipusseissa. Mun elämä Suomessa on kyllä niin helppoa. 

Ei blogipostausta ilman ruokakuvia. Kerrankin sain herkullista ruokaa
Kakamegassa! Big Bites -ravintolassa pystyi tilaamaan pizzaa.
Vegepizza maistui juuri niin hyvältä kuin kuvassa näyttää.

Tämä viikko on ollut jostain syystä kummallisen raskas (heh heh, ennakoiva tekstinsyöttö ehdotti tähän sanaa ”rakas” – NOT!). Olen ollut hirmu väsynyt: aamuisin on ollut vaikeuksia saada kiskottua itseni ylös sängystä ja harkassa olen haukotellut leukani sijoiltaan. En ymmärrä, mistä väsymys johtuu, sillä täällä saan nauttia joka päivä valosta ja lämmöstä, toisin kuin te siellä kaamoksen runtelemassa Suomessa. No, oli miten oli, tällä viikolla paukkuja ei ole riittänyt muuhun kuin harkassa käymiseen. Jätin keskiviikon Raamattupiirinkin väliin, kun olin ihan poikki harkkapäivän jälkeen. Eikä minua toisaalta muutenkaan huvittanut sinne mennä, sillä tuon tyyppinen uskonnollisuus on ristiriidassa sen kanssa, mihin itse uskon. Vaikka Raamattupiirissä käyvät muut mzungut ovatkin oikein mukavia. 

Välillä täkäläisten uskonnollisuus kieltämättä tuntuu vähän rasittavalta. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta toisaalta en välttämättä halua keskustella jumalasta ja uskonnosta ihmisten kanssa, joiden usko poikkeaa omastani. Minusta se on ajanhaaskausta, sillä kumpikaan osapuoli ei aio muuttaa mieltään. Tällä viikolla eräs hoitaja tuolla gynekologisella osastolla sanoi, että abortti on synti ja nauroi päälle. Sain todella hillitä itseni, etten alkanut väitellä aiheesta hänen kanssaan. Osastolla on nimittäin myös naisia, joille on tehty abortti. Mietin, miltä heistä tuntuu kuunnella moista syyllistämistä uskonnon varjolla tilanteessa, jossa he varmasti muutenkin tuntevat syyllisyyttä. Minusta jokaisella naisella on oikeus päättää omasta kehostaan. Ehkä juuri se minua ärsyttää perinteisessä kristinuskossa: moraalinen ylemmyys ja muiden tuomitseminen. Ja henkilökohtaisesti en koe tarvitsevani kirkkoa tai pappia välikädeksi minun ja jumalan (tai universumin tai korkeamman älyn tai miksi sitä haluaa kutsua) välille. Mutta se uskonnosta. Minä vain jatkan hymyilemistä, kun joku täkäläinen ottaa asian puheeksi ja pidän mielipiteeni aiheesta omana tietonani. Säästytään molemmat päänsäryltä. 

Olin tämän viikon siis harjoittelussa gynekologisella osastolla. Siellä oli ihan mielenkiintoista ja pääsin peräti tekemäänkin jotain: antamaan niin iv-lääkkeitä kuin lihasinjektioitakin oikein urakalla. Ja kanylointiakin pääsin kokeilemaan. Siitä huolimatta osastolla oli varsinkin iltapäivisin aika rauhallista. Lue: sain istua tyhjänpanttina. Eräs ikävä juttukin sattui, jota en onneksi ollut todistamassa. Eräs potilas menehtyi vain noin tunti sen jälkeen, kun olin lähtenyt kotiin ja ilmeisesti aika yllättäen vaikka hän olikin aika heikossa kunnossa. Nainen oli synnyttänyt pari kuukautta aiemmin ja kärsinyt ilmeisesti synnytyksen jälkeisestä verenvuodosta. Osastolle hän oli joutunut vaikean anemian vuoksi. Veikkaan, että hänellä oli ollut sisäistä verenvuotoa pitempään ja hän lopulta kuoli hypovoleemiseen sokkiin. Hänelle kuulemma tehdään ruumiinavaus ja henkilökunta kokoustaa, että mikä hoidossa meni pieleen. Mietin itse, olisiko naisen kohtalo ollut yhtä synkkä Suomessa. Kai se on mahdollista mutta tuskin yhtä todennäköistä. Surullista joka tapauksessa. 

Yksi hoitajista heitti kaikki potilaat pihalle liikunnan
hyötyjen takia. Niinpä pedit olivat vähän aikaa tyhjillään.

Tarvikekärry oli vielä antiikkisempi kuin
maternity wardilla.

Eilen pääsin myös todistamaan kohdunkaavintaa. En ole varma, oliko potilaalle tehty abortti vai oliko hän saanut keskenmenon mutta joka tapauksessa hän vuosi verta ja kohtu oli kaavittava. En ole varma, miten vastaava toimenpide tehdään Suomessa mutta täällä siihen käytettiin manuaalista muovista imulaitetta. Minun kävi potilasta sääliksi, kun hän makasi alasti hoitopöydällä ja ympärillä pyöri toimenpiteen tekevän hoitajan lisäksi viisi opiskelijaa ja yksi lääkäri. Eikä varmasti ollut ihan kivuton toimenpide. Myöskin ”steriilit" välineet saivat minut kiroamaan ääneti mielessäni. Välineet joko ovat steriilit tai sitten ne eivät ole. Sama juttu kuin raskaana ollessa: ei voi olla ”vähän raskaana". Aivan kuten ”melko steriili” ei ole vaihtoehto. Ja ehdottomasti kohdunkaavinnan pitäisi olla steriili toimenpide. Vaan sitä se ei ollut. Toivon vain, että kyseinen potilas ei saa mitään tulehdusta ja kuole siihen. Niinpä, täällä Keniassa näkee välillä asioita, joita ei todellakaan haluaisi nähdä. Mutta se kuuluu asiaan, ikävä kyllä. 

Toimenpidehuoneen tarvikekärry.

Eräs hoitajista demonstroi imulaitteen käyttöä opiskelijalle.

"Steriilit" pakkaukset. Erittäin steriili meininki.

Olen aiemminkin kirjoitellut täällä blogissa intuitiivisesta viestistä, jonka sain heti ensimmäisenä päivänä täällä Keniassa koskien sydämeni avautumista. Sydämensä avaamisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Jos raottaa sydäntään ihmiselle, jolle sitä ei kannattaisi raottaa, seurauksena on pelkkää itkua ja hammastenkiristystä, pettymyksiä ja ennen kaikkea kaiken vanhan paskan nousemista pintaan vaikka on kuvitellut käsitelleensä samat asiat jo miljoona kertaa.

No, saan koko jutun kuulostamaan dramaattisemmalta kuin se onkaan. Tällä viikolla on kuitenkin tuntunut siltä, että on tullut kahlattua vyötäröä myöten emotionaalisessa paskassa (siitä se infernaalinen väsymyskin on varmaan johtunut). Ja kaikki miehen takia, jonka luulin olevan kiinnostunut minusta mutta joka ei sitä ollutkaan. Tai sitten vain tulkitsin tilanteen alun perinkin päin mäntyä. Ei olisi kyllä ensimmäinen kerta tälle vuodelle, kun niin käy. Ei siinä voi kuin ihmetellä, että mitä helkkaria oikein tapahtui. Ja tietenkään en voi olla miettimättä, että mikä minussa on vikana. Joo, aina yhtä avulias ego kyllä keksii about tuhat asiaa, jotka minussa on ”vikana" mutta ehkä niiden miettimiseen ei kannata tuhlata aikaansa. Hetken jo tuntui siltä, että perkele, nyt riitti ja pystytän sydämeni ympärille sellaiset muurit, että niiden läpi ei pääse yksikään mies. Mutta sitten lempeä sisäinen ääni muistutti minua siitä, että muut ihmiset ovat vain peilejä minulle. Jos minusta tuntuu, että en kelpaa jollekulle, niin todellisuudessa en kelpaa itselleni ja muut vain heijastavat sitä uskomusta minulle takaisin. Joten ehkä minun kannattaisi miettiä, miksi en koe kelpaavani itselleni sen sijaan, että vatvon vatvomasta päästyäni, miksi en kelpaa jollekulle miehelle. 

Miksi sitä muuten aina haluaa juuri sen ihmisen tai asian, jota ei voi saada? Eikä koskaan halua sitä, minkä voisi saada? It's the age-old question. Universumilla on muuten kiero huumorintaju. Viime lauantaina menin käymään täkäläisessä marketissa. Siellä eräs mies tuli jututtamaan minua ja selitti nähneensä minua ”around" ja kyseli, mistä olen kotoisin ja mitä teen sairaalassa. Meni jonkin aikaa, ennen kuin tajusin, että tyyppi on nähtävästi töissä sairaalassa, jossa olen harjoittelussa. Itse en muista koskaan nähneeni kaveria, mutta toisaalta en ihmettele, jos hän muistaa nähneensä minut. Kyllä kai koko sairaalan ainoa valkonaama pistää silmään kuin huutomerkki.

Mies pyysi saada puhelinnumeroni, mitä en pitänyt mitenkään outona, sillä aika moni täkäläinen pyytää saada numeroni, jonka myös annan, koska tiedän, että aniharva numeron saanut koskaan soittaa minulle. Niinpä annoin numeroni myös tälle miehelle. Sitten mies kysyi, montako meitä tuli Suomesta ja kun kerroin tulleeni yksin, niin mies kysyi, eikö poikaystäväni tullut. Tässäkään vaiheessa en haistanut palaneen käryä vaan sinisilmäisesti myönsin, ettei minulla ole poikaystävää. Siihen tämä kaveri kysyi oitis, että voiko hän olla minun poikaystäväni. Okei, varmaan kaveri on ihan mukava, mutta siinä vaiheessa aloin vilkuilla ympärilleni etsien lähintä uloskäyntiä ja änkytin, että en etsi poikaystävää. Mies ei ihan hevillä luovuttanut, vaan kysyi, voidaanko me tavata seuraavana päivänä eli sunnuntaina sen jälkeen, kun hän on käynyt kirkossa. Ja minä mietin, miten hitossa pääsen tästä pinteestä. Sanoin, että katsotaan ja lopulta mies luovutti ja jätti minut rauhaan. Onhan tuo lähettänyt minulle muutaman tekstarin tällä viikolla, joihin en ole kuitenkaan vastannut. Mutta universumilla on kyllä kerrassaan kiero huumorintaju. Hei universumi, miksi tarjoat minulle miehiä, joita en halua, ja viet minulta ne, jotka haluan? Huoh. Tulee mieleen alla oleva kohtaus Seinfeld-sarjasta, jossa George pohtii, miksi edes vaivautua yrittämään naisrintamalla, kun kiinnostus ei ole koskaan molemminpuolista. I hear ya, George. 

Välillä sitä joutuu aikamoisen paskamyrskyn kouriin ja tekee mieli luovuttaa, mutta kirvelevistä pettymyksistä huolimatta minusta on näin vanhemmiten tullut kuitenkin optimisti ja aion jatkossakin uskoa rakkauteen ja siihen, että  tuolla jossakin odottaa joku ihana mies, joka on kuin tehty minua varten. Vaikka saisin pakit tuhat kertaa ennen kuin löydän hänet.  Pakkohan siihen on uskoa, muuten tämä elämä tuntuu aivan liian ankealta. Ja sitä miestä odotellessa voin opetella rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Ehkä elämässä on kysymys juuri siitä. 

Kyllä.

Tästä tulikin hieman henkilökohtaisempi postaus mutta mitäpä tuosta. En totta puhuen jaksa enää välittää, paljastanko kenties itsestäni liikaa ja kuka blogiani eksyy lukemaan. Sitä paitsi tämä on hyttysen ininää verrattuna Glennon Doyle Meltonin Love Warrior -kirjaan, jonka luin tällä viikolla. Kirja on aivan uskomattoman rehellinen, raastava ja kaunis muistelmateos ja kuvaus avioliitosta. Sitä lukiessa itkin ja nauroin ja mietin vain, että kunpa osaisin itsekin kuvailla sisäistä maailmaani ja elämääni yhtä kauniisti ja aidosti, mitään salaamatta. Ehkä jonakin päivänä. Lukekaa kirja ihmeessä, jos saatte sen käsiinne. Englantia taitamattomat tosin joutuvat odottamaan suomenkielistä käännöstä. 

Kas niin, huoneen vaihteluoperaation lisäksi onnistuin jälleen tuhlaamaan muutaman tunnin viikonlopustani blogin kirjoittamiseen, vaikka oikeastaan minun pitäisi tehdä koulujuttuja. Mutta joskus on hyvä saada purkaa asioita pois mielen päältä ennen kuin keskittyy hoitamaan vähemmän kivoja velvollisuuksia. 

Rentouttavaa viikonloppua kaikille ja muistetaan juhlistaa kaikkia isiä huomenna isänpäivänä. Minä haluan lähettää lämpöiset onnittelut omalle rakkaalle isälleni myös näin blogin kautta. ♥

Safari Masai Marassa, osa 2

Jatketaan siitä, mihin eilen jäätiin eli eväiden syöntiin virtahepojen kansoittaman Mara-joen rantaan. Kun eväät oli syöty, jokainen ryhmä sai oman aseistetun vartija-oppaan, joka lähti ohjaamaan meitä pitkin rantaa. Virtahevot olivat kokonaan vedessä, vain korvat ja pää välillä kohosivat pintaan. Oppaan mukaan ilma oli liian kylmä ja siksi virtahevot pysyttelivät lähes kokonaan veden alla. Vai liian kylmä, minä tuumin mielessäni. Ulkona oli varmasti lähemmäs 30 astetta ja minä hikoilin kuin pieni sika.

Virtahevoilla oli kylmä.

Joenranta oli myös ainoa paikka, jossa minua pelotti jonkin verran. Virtahevot olivat lähellä joen toista rantaa, useamman metrin päässä, mutta virtahevot ovat valtavia eläimiä ja myös eräitä Afrikan vaarallisimmista eläimistä siitä huolimatta, että ne ovat kasvissyöjiä. Meidän oppaamme sanoikin, että virtahevot voivat olla arvaamattomia, joten meidän pitää olla varovaisia. Lisäksi samalla joella asustaa krokotiileja ja kuulemma myös leijonia ja elefantteja näkyy joskus rannassa.

Minä olin liittynyt toisen auton nuoreen porukkaan opaskierroksen ajaksi ja nyt katsoin arvioivasti muita ryhmäläisiä. Kyllä vain, minä olin selvästi hitain ja kömpelöin ryhmäläisistä! Ja kaikkihan tietävät, että jos virtahepo, krokotiili tai leijona hyökkää, sinun ei tarvitse olla ryhmän nopein, ainoastaan nopeampi kuin ryhmän hitain tyyppi, joka sitten jää villielukan saaliiksi. Ja minä olin meidän ryhmän hitain! No, ette lukisi tätä nyt jos minusta olisi tullut krokotiilin tai leijonan ruokaa, joten ei syytä huoleen. Mutta koko joenrannalla kävelyn ajan säpsähdin kaikkia epämääräisiä ääniä ja vilkuilin epäluuloisena puskiin, että lymyääkö niissä leijona. Oli toisaalta jännittävää nähdä virtahepoja niin läheltä mutta olin kuitenkin helpottunut, kun kierros joenrannassa päättyi ja pääsimme turvallisesti takaisin safariautoihin. 

Leijonia ei onneksi näkynyt joenrannassa mutta
luonnonpuistossa kyllä.

Urosleijona.

Töyssyinen matka kohti leiriä alkoi ja minua alkoi väsyttää. Näimme paluumatkalla lisää eläimiä mutta emme mitään uusia lajeja. Unohdin mainita edellisessä postauksessa, että ennen Mara-joelle menoa näimme myös sarvikuonon. Tosin meidän automme ehti paikalle hieman liian myöhään, joten ehdin nähdä sarvikuonosta vain takapuolen, koska kaveri lymysi niin onnistuneesti pusikossa. En viitsinyt edes ottaa kuvaa toisen peräpäästä, heh. 

Näimme lisää leijonia, sakaaleja, seeproja, gnuita ja marabouhaikaroita (ja alkoi tietty heti tehdä mieli Marabou-suklaata).

Strutsi.

Seeprat.

Puhvelit.

Meidän automme palasi leiriin neljän jälkeen ja auto, jossa Morgan ja muu nuoriso oli, kävi tosiaan tutustumassa masaikylään. Minua visiitin välistä jääminen ei haitannut, olin jo sen verran uuvuksissa ja nälkäinen että olin iloinen, että sain palata leiriin. Menin ruokasaliin siirtämään kuvia kamerasta tabletille ja odotin, että generaattori käynnistettäisiin, jotta pääsisin lataamaan puhelimeni. Leirissä ei siis ollut sähköä koko ajan, vain iltaisin klo 18:30-22 ja aamulla klo 5:30-10, jotta turistit voivat ladata kameroidensa akut ja älylaitteensa. 

Kuuden jälkeen myös Morgan ja Federico palasivat leiriin ja juttelimme kaikenlaista odotellessamme päivällistä. Myös Per ja hänen tyttöystävänsä sekä äreä vanha brittimies liittyivät seuraan. Päivällinen ei ollut niin hyvä kuin edellisenä iltana mutta kyllä sillä nälkä lähti. Yhdeksän aikaan olimme Morganin kanssa niin väsyneitä, että päätimme painella telttaamme nukkumaan. 

Federico ja Morgan päivällisellä.

Morgan oli jo vuoteessaan malariaverkon suojissa melkein unessa. Minä tein vielä iltatoimia, kun kuulin pientä tassuttelun ääntä, joka tuntui kuuluvan teltan katolta. Hetkeä myöhemmin huomasin äkkiä hiiren hyppäävän kylpyhuoneen puolelta teltan lattialle. Kiljaisin ja huusin Morganille, että teltassa on hiiri. Unenöpperöinen Morgan kysyi, olenko tosissani ja minä vakuutin olevani samalla kun hyppäsin ylimääräiselle sängylle, sillä hiiri oli aivan liian lähellä omaa sänkyäni. Tuijotimme hiirtä ja tajusimme, miksi se oli varmaan ilmestynyt telttaan: Morgan oli syönyt aiemmin suklaapatukan, jonka käärepaperi oli lattialla hänen sänkynsä vieressä ja hiiri tietenkin kipitti nuuskimaan sitä. Morganin ehdotuksesta yritimme vangita hiiren tyhjän roskakorin alle, mutta se oli meitä sukkelampi eikä yritys onnistunut. Mietin kylmä hiki otsallani, miten ikinä saisin nukuttua, kun hiirellä oli vapaa pääsy telttaamme. En uskonut, että hiiri yrittäisi hyökätä kimppuumme ja purra meitä, mutta en halunnut herätä keskellä yötä siihen, että hiiri kipittää päälläni. Puistatus. 

Hiiri katosi lopulta johonkin ja minä menin ilmoittamaan hiirestä leirin työntekijöille. Naistyöntekijä ja miestyöntekijä tulivat tutkimaan tilannetta, ja nainen väitti, että elukka oli varmaan rotta mutta että heidän leirissään ei ole koskaan ollut rottia. Salli mun nauraa. Ihan saletisti ei ollut ensimmäinen kerta, kun leirissä oli hiiri/rotta. Ruoan perässähän sellaiset jyrsijät liikkuvat. Morgan-parka oli ihan uuvuksissa ja halusi vain nukkua mutta häntäkin ahdisti hiiren läsnäolo. Minä tiesin, että en pystyisi nukkumaan silmällistäkään omassa sängyssä, johon hiiri/rotta voisi kivuta milloin vain yön aikana.

Naistyöntekijä sanoi, että heillä oli vain yksi vapaa teltta, mutta siellä oli parisänky erillisten sänkyjen sijaan. Se kuitenkin sopi meille hyvin. Niin sain nukkua yön Morganin vieressä, mikä antoi valheellisen turvallisuudentunteen, kun Morgan suojasi minun selustani ja minä hänen. Nukuin kuitenkin heräillen vähän väliä mikä oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jos olisin nukkunut yksin. Ja onneksi se kirottu jyrsijä ei löytänyt tietään uuteen telttaamme. 

Torstai 3.11.

Torstaiaamuna lähtö leiristä oli hirmu aikaisin, jo klo 6:15. Sitä ennen haukkasimme nopeasti aamupalaa. Meidän piti ottaa kaikki tavaramme mukaan, sillä lyhyen aamuajelun jälkeen puistossa matka jatkuisi suoraan takaisin Nairobiin. Niinpä nousimme jälleen safariauton kyytiin ja suuntasimme luonnonpuistoon. 

Tällä kertaa puistossa oli hiljaisempaa emmekä nähneet uusia lajeja. Näimme sakaaliperheen sekä naarasleijonan, joka loikoili tyytyväisenä kivellä. Hetken näytti jo siltä, että näkisimme leijonan hyökkäävän, sillä kesken kaiken leijona kohottautui ja tuijotti intensiivisesti automme ohi. Hieman kauempana nimittäin käyskenteli kuusi seepraa. Mutta leijonaa joko laiskotti tai se ei vain jaksanut vaivautua, joten seeprat säilyttivät henkikultansa ja meillä jäi saalistus näkemättä. 

Vaaniva leijona.

Lisää elefantteja.

Marabouhaikarat.

Sakaaliperhe.

Matkalla kohti puiston portteja näimme jälleen muutaman kirahvin ja niiden kauneus liikutti minua jälleen. Aivan upeita eläimiä. 

Viimeinen kirahvibongaus.

Paluumatka Nairobiin tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka matkaa ei ole kuin vajaa 300 km. Kaksi vähäunista yötä alkoi painaa tätä väsynyttä matkalaista ja torkahtelin aina välillä, minkä töyssyiltä pystyin. Per ja hänen tyttöystävänsä jäivät pois kyydistä jo aiemmin ja lopulta pysähdyimme lounaalle erääseen tienvarsiravintolaan. Lounaan jälkeen Morgan, Federico ja Valerie tulivat meidän autoomme, sillä hekin olivat matkalla Nairobiin, kun taas toisen auton matkustajat nähtävästi eivät olleet. Oli mukavaa saada matkustaa Morganin, Federicon ja Valerien kanssa samassa autossa ja samalla minulla oli hirmu haikea olo, kun tiesin, että ihan pian safari olisi ohi enkä välttämättä enää ikinä näkisi näitä tyyppejä. 

Morgan jäi kyydistä ensin ja yhteystietojen vaihtamisen ja halien jälkeen oli aika heittää hyvästit. Morgan sanoi, että olen aina tervetullut hänen luokseen San Franciscoon. What a sweetheart. ♥ Minä tietenkin sanoin, että hän on tervetullut minun luokseni Suomeen ja sama koskee myös Federicoa ja Valerieta.

Pian Morganin jäätyä kyydistä saavuimme Nairobin keskustaan, jossa saimme madella ruuhkassa. Kuskimme Amos ei aina kertonut meille, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten meillä ei ollut aavistustakaan, missä järjestyksessä meidät jätettäisiin pois kyydistä. Äkkiä se äreä vanha brittimies huudahti, että olimme juuri ajaneet hänen hotellinsa ohi. Amos pysäytti auton ja brittimies jäi pois kyydistä. 

Sitten Amos ajoi hieman eteenpäin ja pysäytti auton paikkaan, joka näytti kovasti paikalta, jossa olin noussut auton kyytiin tiistaiaamuna. Amos kääntyi katsomaan minua ja kysyi, tuleeko minun kaverini (tarkoittaen Josephia) hakemaan minut. Sanoin, ettei aavistustakaan, sillä olin olettanut, että Amos ja Joseph olivat sopineet asiasta keskenään. Well, assume makes an ass out of u and me eli ei koskaan pidä olettaa mitään. No, kaivoin kännykän esiin ja yritin soittaa numeroon, jonka Joseph oli antanut mulle sähköpostitse. Numerosta kuitenkin vastasi joku tuntematon nainen, joka väitti ettei tunne ketään Josephia. No voi helvetin perkele, mietin mielessäni ja ihmettelin, mitä nyt teen. Onneksi muistin äkkiä, että Joseph oli lähettänyt minulle tekstarin toisesta numerosta maanantai-iltana, joten soitin siihen numeroon ja Joseph vastasi. Hän kertoi olevansa Sunrise Hotelissa ja odottavansa minua siellä. Sillä välin Federico oli tsekannut omalla puhelimellaan, että mun hotelliin on vain minuutin kävelymatka. Niinpä hyvästelin Federicon ja Valerien ja jäin pois kyydistä. 

Kun avasin Google Mapsin omasta puhelimestani, tajusin että hotellille onkin melkein kymmenen minuutin kävelymatka. Lähdin kävelemään kohti hotellia, mutta tajusin hyvin nopeasti, että Nairobin liikenne on todella kaoottinen, suojateitä ei ole nimeksikään ja autot ajavat miten sattuu. Reitti hotellille näytti monimutkaiselta (tai mun suunnistustaidot on vain surkeat), joten soitin Josephille ja käskin hänen tulla hakemaan minut. Pian hän tulikin kävellen ystävänsä kanssa, joten jouduin silti sukkuloimaan autojen välissä yrittäessäni pysyä Josephin perässä. Olin tässä vaiheessa todella väsynyt ja kieltämättä todella tympiintynyt. Joseph sanoi, että Amosin olisi pitänyt tuoda minut hotelliin asti. No joo. Vihdoin ja viimein pääsimme hotelliin ja sovimme, että Joseph hakee minut kuskinsa kanssa seitsemältä hotellista. Lentoni lähtisi klo 9:20. 

Josephin lähdettyä kävin syömässä hotellin ravintolassa ja soitin Skype-puhelun vanhemmilleni, jotka olivat onnellisia siitä, että safarireissu oli mennyt hyvin ja olin selvinnyt hengissä takaisin hotelliin. Kuuman suihkun jälkeen olin ihan valmista kauraa petiin. Korvatulpat oli kuitenkin pakko laittaa taas korviin, sillä tällä kertaa huoneeni oli kadun puolella ja hotellia vastapäätä olevan yökerhon musiikki kuului todella hyvin huoneeseeni. Olin kuitenkin sen verran uuvuksissa, että nukahdin silti melko nopeasti. 

Perjantai 4.11.

Perjantaiaamuna oli taas aikainen herätys. Laiton kamat kasaan, kävin nopeasti aamiaisella ja kävin luovuttamassa huoneeni avaimen respaan. Sitten jäin odottelemaan, tulisiko Joseph hakemaan minua ajallaan vai olisiko mies Kenian-ajassa. Joseph tuli kymmenen minuuttia myöhässä, mutta niin lähdettiin ajamaan kohti lentokenttää. Huomasin olevani ärtynyt ja pinna kireällä. Aamuruuhka oli ihan järkyttävä ja mietin, mahdanko ehtiä lennolleni. Kaiken lisäksi kuski pysähtyi kesken matkan tankkaamaan auton! Eikö senkin olisi voinut hoitaa ennen kuin he tulivat hakemaan minut? No, ehdin kentälle lopulta ihan hyvissä ajoin. Ja kerrankin lennolla oli tyhjä paikka mun vieressä!

Pilvien yllä.

Freddie oli minua vastassa Kisumun lentokentällä aivan kuten oli luvannut ja toi minut taas turvallisesti perille. Tällä kertaa napsin joitakin kuvia matkalla Kisumusta Kakamegaan. Maisemat ovat niin afrikkalaiset ja toisaalta hyvin vehreät toisin kuin Nairobissa ja Masai Marassa.

Vehreitä maisemia Kisumun ja Kakamegan välillä.

Mietin ensimmäistä päivääni Keniassa, kun Anne-opettaja haki minut kentältä kuskinsa kanssa ja kuinka vain tuijotin huumaantuneena maisemia. Ajattelin intuitiivista viestiä, jonka sain tuona ensimmäisenä päivänä siitä, kuinka sydäntäni avataan täällä. Minusta tuntuu, että sydäntäni avataan kyllä koko ajan mutta se vain tapahtuu niin hitaasti, ettei sitä helposti huomaa.

Vaihtoni on nyt puolessavälissä ja olen oppinut itsestäni valtavasti kuudessa viikossa. Välillä tunnemyrskyt ovat olleet melkein liikaa ja olen halunnut pakata laukkuni ja palata Suomeen. Sitten jostakin vain kumpuaa syvä sisäinen voima ja luottamus, että todellisuudessa minulla ei ole mitään hätää ja se on vain mieleni, joka kapinoi haastavia tilanteita vastaan ja kärsii, kun asiat eivät mene niin kuin Strömsössä. Todellinen minä on aina mielenrauhassa ja vain odottaa, että lakkaan vastustamasta sitä, miten asiat ovat ja sen sijaan hyväksyn, että asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla riippumatta siitä, miten mieleni tilanteen tulkitsee. Jokaisen haasteen on vain tarkoitus kasvattaa minua ja tehdä minusta entistä vahvempi. Vaikka täällä on ollut välillä järkyttävän rankkaa, en kadu pätkääkään, että päätin tulla tänne. 

Tyypillistä länsiafrikkalaista katukuvaa.

Viikonloppu on mennyt toipuessa. Yllätyin tosiaan siitä, miten uuvuttava safarireissu loppujen lopuksi oli. Ehkä sain raitisilmamyrkytyksen, heh. Eilen illalla olisi ollut brittien kokkojuhla, mutta en millään jaksanut lähteä. Tämä introvertti tarvitsi omaa rauhaa ja aikaa toipua reissun rasituksista. Ehkäpä menen ensi viikolla taas Raamattupiiriin, niin on jotain ohjelmaa tiedossa. Maanantaina harjoittelu jatkuu sairaalassa, tällä kertaa vietän viikon gynekologisella osastolla. Saapa nähdä, mitä opin siellä. 

Ihana uutta viikkoa talviseen Suomeen tai missä ikinä luettekin tätä!

Safari Masai Marassa, osa 1

Elämäni yksi jännittävimmissä viikoista alkaa olla ohi. Olen taas monta kokemusta rikkaampi vietettyäni kolme päivää safarilla Masai Marassa. Näin paljon ja tapasin upeita tyyppejä. Kerta kaikkiaan unohtumaton kokemus mutta myös yllättävän rankka. Postaan safarista kahdessa osassa, jotta teille ei tule kuvaähky eikä tästä tule taas loputtoman pitkä kirjoitus. Mutta aloitetaan. 

Maanantai 31.10.

Lähtö Kakamegasta koitti siis maanantaiaamuna. Olin sopinut Harrietin ja hänen miehensä luottokuskin Freddien kanssa, että hän hakee minut Kamadepistä ja vie minut Kisumun lentokentälle. Freddie saapui hyvissä ajoin (harvinaista kenialaisille!) ja vei minut turvallisesti lentokentälle. Olin tehnyt lähtöselvityksen jo edellisenä iltana netissä, joten minulla oli hyvin aikaa odotella koneen lähtöä kentällä. Kisumun kenttähän on varsin pieni eikä siellä ole paljon nähtävää. Hieman jännitti ja mietin, palaako mun lentopelkoni, joka katosi silloin kun lensin Keniaan. Jonkin verran minua kieltämättä hermostutti varsinkin, kun meno oli hieman töyssyistä Nairobia lähestyttäessä, mutta siitä huolimatta jännitys oli varsin vähäistä. 

Selvisin turvallisesti Nairobiin, jossa seuraava jännitysmomentti olikin, onko suomalaisen opettajani luottomies minua vastassa kentällä. Totta puhuen en epäillyt sitä hetkeäkään: olin jälleen jossain ihmeflow’ssa ja luotin siihen, että kaikki menee hyvin. Ja toden totta, Joseph odotti minua kentällä niin kuin oli luvannut ja hänen kuljettajansa vei meidät turvallisesti Sunrise Hoteliin, jossa vietin seuraavan yön. 

Hotellihuone osoittautui kivaksi.

Hotelli oli varsin siisti ja viihtyisä (varsinkin Kamadepiin verrattuna) ja kyllä minä kehräsin onnesta, kun vällyjen väliin kömpiessäni tajusin, että peiton ympärillä oli pussilakana! Oi, pienet ilot! Nukuin yön kohtalaisen hyvin, vaikka jostain päin kuuluikin bassonjytkettä. Onneksi korvatulpat pelastivat. 

Tiistai 1.11.

Aamupalan jälkeen Joseph haki minut hotellista ja vei kohtaamispaikalle, jossa nousin pakettiauton kyytiin. Siis sellaiseen, jonka takaosassa on istuimia. Kyydissä oli jo neljä muuta tyyppiä: lähemmäs kuusikymppinen Per Ruotsista (he he, det var roligt) ja hänen viehättävä ja huomattavasti nuorempi kenialainen tyttöystävänsä sekä nuori brittinainen ja hänen kenialainen poikaystävänsä. Ja niin me lähdettiin ajelemaan kohti Masai Maraa. Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme huoltoasemalle ja odottelimme varmaan melkein puoli tuntia, kunnes uruguaylainen Federico liittyi joukkoon. Ilmeisesti Federicon olisi pitänyt olla toisessa autossa, mutta hänet oli unohdettu hakea hotellistaan.

Meinasi muuten iskeä pieni paniikki, kun pysähdyttiin näköalapaikalle, josta on hienot näkymät Rift Valleyyn. Tajusin että juuri ennen lähtöä ostamani Olympuksen mikrojörjestelmäkamera ei suostunut ottamaan kuvia. Kirosin mielessäni, että ei näin voi tapahtua juuri, kun olen menossa safarille! Onneksi älysin matkan jatkuttua ottaa objektiivin irti ja panna sen takaisin paikoilleen, jolloin kamera alkoi taas pelittää. Mutta sitä ennen ehdin nollata kaikki asetukset ja pyyhkiä muistikortin tyhjäksi, joten menetin kaikki siihen mennessä ottamani kuvat. Onneksi aiemmat kuvat ovat tallessa tabletilla, mutta Nairobissa ottamani muutamat kuvat menetin kokonaan. Tärkeintä on kuitenkin, että kuvaaminen safarilla onnistui niin hyvin kuin meikäläisen kuvaustaidoilla on mahdollista. 

Näkymä Rift Valleyyn (kuva otettu kännyllä kameran
temppuilun takia).

Matka Masai Maraan oli yllättävän pitkä, ja olimme perillä leirissä vasta joskus puoli kolmen aikoihin. Osittain matkan pitkä kesto johtui huonokuntoisista teistä, joilla oli pakko ajaa hiljaa. Töyssyt myös tuntuivat eniten takapenkillä, jonka jaoin Federicon kanssa. Taidettiin kumpikin lyödä päämme pari kertaa pakun kattoon.

Majoitus oli Lenchada Tourist Campissa, joka on budjettitasoinen majapaikka. Majoitus oli siis teltoissa, jotka oli rakennettu kivijalan päälle ja joissa oli oikea suihku ja vessanpönttö. Minut pantiin samaan telttaan myös yksin matkustavan amerikkalaisen Morganin kanssa, mikä vasta oli oikea onnenpotku. Morgan osoittautui aivan ihanaksi ihmiseksi ja koska en ole mikään eräjormatar, oli tosi mukava saada kämppis villin luonnon keskelle. Olimme syöneet lounasta tulomatkalla eräässä ravintolassa, joten ensimmäiselle ajelulle lähdettiin jo tunnin kuluttua. Federico siirtyi siihen autoon, jossa hänen olisi kuulunut saapua leiriin. Minä ja kaksi pariskuntaa olimme mukana ensimmäisellä ajelulla. Totta puhuen olisi ollut mukavampaa olla toisessa autossa, sillä kyseisessä autossa oli vain yksi pariskunta ja muutenkin nuorempaa porukkaa (ja muita sinkkuja!). Tosin seuraavana päivänä mun seuraksi takapenkille liittyi kärttyisä vanha brittimies, joten en osaa sanoa, kumpi oli pahempi vaihtoehto: jakaa takapenkki kärttyisän ukon kanssa vai olla viides pyörä. 

Mun ja Morganin oma teltta, Everest.

Toisen auton jengi lähdössä ensimmäiselle safariajelulle.
Vasemmalla aasialainen nainen, jonka nimeä en tiedä,
hollantilainen Valerie, mun kämppis Morgan sekä
israelilainen pariskunta.

Ensimmäisen illan ajelu kesti vajaat kolme tuntia, ja palasimme leiriin, kun pimeä alkoi laskeutua. Pakun katto oli nostettu ylös, jotta voisimme ottaa kuvia kattoluukun kautta. Tuntuihan se vähän surrealistiselta ajella villin luonnon keskelle. Hetken olo oli kuin olisin ollut Jurassic Park -elokuvan lavasteissa. Odotin jonkun dinon tömistelevän hetkenä minä hyvänsä näkyviin. No, dinoja ei näkynyt mutta muita elukoita sitäkin enemmän. Matkalla leiriin olin jo nähnyt yhden seepran, paviaanin ja strutsin, mikä oli jo tuntunut hassulta. Ensimmäisenä taidettiin nähdä pahkasika. Sitä seurasi muutama gnuu, seepra ja antilooppi. Eikä mennyt kauan, kun nähtiin monta kirahvia. Katsoin kirahveja pala kurkussa. Luoja, että ne ovat upeita eläimiä ja jotenkin ylimaallisia. Täytyy sanoa, että kaikista näkemistäni eläimistä pidin eniten juuri kirahveista. Jokin niissä upeissa honkkeleissa lämmitti mun sydäntä. 

Kaunottaret.

Pahkasika.

Toinen ensimmäisenä päivänä bongatuista
urosleijonista.

Alueella liikkui varmaan kymmenkunta safariautoa ja kuskit pitivät toisiinsa yhteyttä radiopuhelimella. Kun joku kuljettaja näki jotain katsomisen (ja kuvaamisen) arvoista, hän ilmoitti asiasta muille kuljettajille, ja pian paikalla pörräsikin useampi auto ihmettelemässä näkyä. Minun kävi toisaalta hieman sääliksi eläimiä, kun joutuvat elämään päivästä toiseen turistien ympäröimänä, mutta toisaalta eläimet näyttivät tottuneen siihen. Ja turisteilta ei jää sillä tavoin mitään näkemättä – ainakin jos sattuvat olemaan suht lähellä, kun ilmoitus kiinnostavasta elukasta tulee. 

Kirahvien jälkeen näimmekin kaksi urosleijonaa. Veljekset, kuskimme Amos kertoi. Veljekset vain köllöttelivät ruohikossa eikä niillä näyttänyt olevan huolen häivää. Ihan lähellä oli myös pari puhvelia mutta leijonat eivät välittäneet niistä. Puhvelit ovat kuulemma liian isoja leijonan saaliiksi. Vähän myöhemmin bongasimme myös muutaman naarasleijonan. Ja seuraavaksi näimme yksinään liikkuneen 14-vuotiaan uroselefantin. Sitä kävimme kyttäämässä ja kuvaamassa hieman kauempaa, sillä Amosin mukaan yksinäiset uroselefantit voivat olla hieman arvaamattomia. En tiedä johtuuko se niiden lemmenkipeydestä vai ovatko ne vain kärttyisiä murkkuikäisiä, heh. Elefantti ei kuitenkaan ollut moksiskaan meistä. 

Lemmenkipeä nuori elefantti.

Pian elefantin bongauksen jälkeen palasimme leiriin, sillä alkoi tulla pimeä. Paluumatkalla seisoin jonkin aikaa, katselin kattoluukusta hämärtyvää savannia ja annoin iltatuulen tuivertaa hiuksiani. Ja olin onnellinen. Tuntui, että taas uudet palaset loksahtivat paikoilleen sydämessäni. Täällä minä olin, keskellä Afrikan villiä luontoa, ja se oli samalla omituista ja täysin luonnollista. Ajattelin taas, miten vähän loppujen lopuksi tiedän mistään mitään ja miten ihmeellisiin seikkailuihin voi päätyä vain kuuntelemalla sydäntään. En olisi ikinä päätynyt Afrikkaan, jos en olisi kuunnellut intuitiotani. Ja juuri sillä hetkellä en olisi voinut olla onnellisempi päätöksestäni tulla tänne.  

Gnuut.

Ensimmäisen ajelun matkaseuralaiset.

Palasimme leiriin, jossa päivällinen tarjoiltiin puoli kahdeksalta. Ruoka oli kasvisruokavoittoista ja sain pitkästä aikaa perunamuusia, nam. Mun ruokahalu on kuitenkin edelleen karkuteillä, joten söin aika vähän. Päivällisen jälkeen minä ja Morganin palasimme telttaamme ja kerroimme toisillemme lyhyesti elämäntarinamme. Tulimme juttuun todella hyvin ja olimme molemmat kiitollisia siitä, ettei kummankaan tarvinnut nukkua teltassa yksin. Morgan nukahti nopeasti mutta minä en saanut millään unta ja kuuntelin yön ääniä varmaan yhteen asti aamuyöllä, ennen kuin nukahdin. 

Keskiviikko 2.11.

Seuraavana aamuna söimme nopeasti aamupalan ja lähdimme toiselle ajelulle. Toisen päivän ajelu oli todella pitkä, ja palasimme leiriin vasta joskus neljän jälkeen iltapäivällä. Toisen auton porukka itse asiassa vieraili vielä masaikylässä ennen leiriin paluuta mutta meidän automme ei. Kukaan ei kyllä missään vaiheessa edes kysynyt minulta, haluanko käydä masaikylässä, mutta olin paluumatkalla jo niin väsynyt ja kiukkuinen, että oli parempikin, etten mennyt vierailemaan masaiden luona. 

Mutta palataan takaisin toisen safaripäivän aamuun. Ajoimme takaisin luonnonpuistoon samaa reittiä kuin edellisenä päivänä. Tällä kertaa näimme paljon enemmän eläimiä. Vastaan tuli niin gaselleja, antilooppeja, elefantteja, seeproja, gnuita, puhveleita, hyeenoja ja sakaaleja. Näimme myös monta leijonaa, mukaan lukien naarasleijonan, joka oli juuri saalistanut nähtävästi gasellin. Itse tappo jäi meidän auton väeltä näkemättä mutta olihan se jännä nähdä leijonan ihan livenä raahaavan saalistaan pennuilleen (pentuja emme kuitenkaan nähneet).

Leijona saaliineen.

Ajelu töyssyisessä maastossa oli yllättävän rankkaa (vaikka en itse ajanutkaan) eikä siinä välttynyt kolhuilta ja mustelmilta. Jokainen kolhu oli kuitenkin sen arvoinen. Toisena päivänä ajoimme pitemmälle puistoon, itse asiassa ihan Tansanian rajalle. Onneksi mulle ei muuten käynyt Tansaniassa kuten Nylundille (kiitos sisko tästä kuvasta, heh):

Kyllä Fingerporissa osataan!

Rajalla käynnin jälkeen ajoimme Mara-joelle, jossa virtahevot ja krokotiilit asustavat. Söimme eväitä kuskien joentörmälle levittämillä huovilla. Olihan se vähän hassua rouskutella omenaa samaan aikaan, kun alhaalta joelta kuuluu virtahepojen hirnahtelua ja nälkäinen paviaani tuijottaa läheisestä pusikosta vaativasti. Kaipa silläkin oli nälkä, heh. 

Eväiden syömisen jälkeen aseistetut puistonvartijat lähtivät esittelemään meille joenrantaa ja virtahepoja mutta siitä kerron lisää seuraavassa postauksessa. Pysykää siis kuulolla!