Ensimmäiset harkkapäivät

Pitkästä aikaa vähän kuulumisia. Olen vihdoin päässyt aloittamaan harjoittelun paikallisessa sairaalassa eli Kakamega County General Hospitalissa. Harjoittelun osaltakin oli hieman säätöä, sillä kenialaiset eivät näköjään pidä kiirettä minkään asian osalta. Minut viime viikolla lentäkentältä hakenut opettaja kyseli harjoittelun tavoitteitani, joita en ollut vielä tehnyt, sillä Suomessa opettajat olivat kehottaneet minua kirjoittamaan tavoitteet suoraan englanniksi, kun olen nähnyt, millaisissa paikoissa harjoitteluni suoritan. Ja tietenkään täkäläiset opettajat eivät voineet järjestää minulle harjoittelupaikkoja ennen kuin tiesivät, mitä harjoitteluja aion suorittaa, kuinka pitkiä ne ovat ja mitkä ovat tavoitteeni.

Lopulta sain tavoitteet paperille ja oli puhetta, että minut vietäisiin tutustumaan sairaalaan tämän viikon maanantaina. Sekin siirtyi tiistaille, jolloin Luke vei minut tutustumaan sairaalaan. Paikalle lupasi tulla myös koulun opettaja, mutta häntä ei näkynyt siellä lainkaan. Tyypillistä. Luke sen sijaan kierrätti minua tunnollisesti vähän joka puolella sairaalaa ja minä yritin pysyä perässä niin fyysisesti kuin henkisesti. Oli meinaan hieman erilainen sairaalaympäristö kuin Suomessa. Huh hei. Olin lueskellut täällä aiemmin olleiden sairaanhoitajaopiskelijoiden kuvauksia ko. sairaalasta ja nähnyt sieltä myös kuvia, mutta mikään ei voi silti valmistaa todellisuuteen. Siihen likaisuuteen ja hajuun. Yritin pitää naaman peruslukemilla, mutta tuli kyllä kauhisteltua Lukelle sairaalan tasoa. Luke ymmärsi minua hyvin, olihan hän itse ollut harjoittelussa viime keväänä Suomessa ja tietää, mikä ero sairaaloiden tasossa on. Täkäläinen sairaala on sanalla sanoen hyvin likainen eikä siellä juurikaan piitata aseptiikasta saati potilaiden yksityisyydestä: potilaskansiot ovat hoitajien työpisteellä periaatteessa kenen tahansa luettavissa, naiset synnyttävät rivissä synnytyssalissa samalla kun ympärillä pyörii lauma opiskelijoita ja kätilöitä/hoitajia, ihan muutaman eroavaisuuden mainitakseni.

Kaikki kuvat olen ottanut kännykällä, joten siitä syystä niiden laatu on surkea. En vain uskalla ottaa kameraa mukaan sairaalaan, kun siellä ei ole mitään lukollista kaappia/tilaa, jonne repun ja kameran voisi laittaa. Kännykkä kulkee taskussa, vaikka se ei hygienistä olekaan. Mutta niin vain muukin henkilökunta räplää älykännyköitään, jos ei ole mitään tähdellistä tekemistä. Ja mulla kuluu käsidesiä.

Tuleva harjoittelupaikkani neljä seuraavaa viikkoa eli äitiysosasto.

Onneksi jo tutustumiskäynnillä työntekijät vaikuttivat ystävällisiltä ja mukavilta, joten sen puolesta ei tarvinnut olla huolissaan. Tarkoitus oli, että aloitan harjoittelun ns. antenatal osastolta, joka on siis raskaana oleville naisille suunnattu osasto. Kävi kuitenkin niin, että meikäläiseen iski tiistai-iltana jokin mahapöpö vai oliko syynä jännitys, mutta olo oli keskiviikkoaamunakin vielä sellainen, että en ottanut riskiä vaan siirsin harjoittelun aloittamista päivällä. Keskiviikkona olo kuitenkin palasi normaaliksi, joten niinpä puin torstaiaamuna ylleni Suomesta mukaan ottamani työasun sekä valkoisen takin. Jotenkin huvitti käppäillä tuossa asussa saman tien varrella olevan sairaanhoitokoulun eteen odottamaan bussia, sillä Suomessahan vain lääkäreillä on valkoinen takki. Täkäläisessä sairaalassa valkoisia takkeja pitävät melkein kaikki, niin lääkärit kuin sairaanhoitajaopiskelijatkin sekä ns. clinical nursing officerit (heidän työnkuvansa ei ole vielä valjennut minulle). Naispuolisilla sairaanhoitajilla on tumma hame ja valkoinen pusero, jonka päälle he pukevat essun, kun ovat lähikontaktissa potilaiden kanssa.

Hyppäsin siis koulubussin kyytiin, ja se vei minut suoraan sairaalan pihaan. Matkaa täältä majapaikastani sairaalaan tulee hieman alle kolme kilometriä, mutta puolet matkasta on ylämäkeä. Eipä siinä mitään, mutta korkeuserojen vuoksi ylämäki täällä Kakamegassa tuntuu paljon rankemmalta kuin alavassa Oulussa. Aion siis kulkea sairaalaan aamuisin bussilla ja kävellä takaisin kämpille harkkapäivän jälkeen. Teen sairaalassa kahdeksan tunnin päiviä, vaikka hoitajilla vaikuttaa olevan vain n. 5-7 tuntia kestävät vuorot päivällä. Yövuoro kestää ilmeisesti 11 tuntia. Olen vielä hieman pihalla noista työvuoroista, niin kuin kaikesta muustakin. Mutta sellaista se on aina alussa. Joka tapauksessa minä aion tehdä kahdeksan tunnin päiviä niin kuin Suomessakin tekisin ja se näyttää sopivan sairaalan väelle ihan hyvin.

Ensimmäisenä päivänä pelmahdin paikalle hieman myöhässä, koska bussi tuli hakemaan meitä opiskelijoita myöhässä (it's Kenian time, you know!). Eipä siinä mitään, kyllä sinne monet muutkin työntekijät saapuvat silloin kun sattuvat ehtimään. Ei kyllä menisi läpi Suomessa. No, aamun alkajaisiksi yöhoitaja piti suullisen rapsan aamuvuorolaisille, käytännössä kahdelle hoitajalle ja neljälle opiskelijalle minut mukaan lukien. Vaikka rapsa pidettiin enkuksi, niin en kyllä pysynyt ihan kärryillä kaikista termeistä. Sitten kierrettiin jokaisen potilaan luona ja hoitaja kuunteli vauvojen sydänäänet muovisella tötteröllä. Täällä ei siis ole käytössä doppler-laitetta. Kukaan ei juurikaan käyttänyt käsidesiä eikä myöskään sitä tötteröä desinfioitu kunkin potilaan tutkimisen jälkeen. Minä seurasin lauman kannoilla hassussa ja liian pienessä valkoisessa takissani. Noita valkoisia takkeja saa muuten täältä lähes jokaisesta vähän isommasta marketista, minun takkini maksoi huimat kahdeksan euroa.

Minä valkoinen takki päällä.

Käsienpesupiste. Tuosta tynnyristä
vaan lasketaan vettä ja kädet pestään saippualla.
Mitään käsipyyhkeitä ei ole, ilmakuivausta vaan kehiin.

Tuon kierron jälkeen vaihdoin lakanoita peteihin oikein mukavan, hieman Whoopi Goldbergia muistuttavan hoitajan Christinen kanssa. Lakanat olivat sen verran likaisen oloisia, ettei puhtaita lakanoita juuri erottanut likaisista. Tuossa hommassa sentään käytettiin hanskoja. Tämän kierroksen jälkeen norkoiltiin hoitajien työpisteellä, jonka pöydällä on tosiaan jokaisen potilaan kansio ja josta periaatteessa kuka tahansa voi käydä lueskelemassa muiden tietoja, jossa pöydän ääressä ei satu istumaan ketään. Kansiot otetaan mukaan vain silloin, kun lähdetään kiertämään osastoa ja tietenkin potilaan kotiuduttua (tai kuoltua) kansio arkistoidaan. Tuossa kansiojutussakin oli sulattelemista, Suomessa kun kaikki tiedot kirjataan tietokoneelle. Siinä onkin suomalaisella hoitsuopiskelijalla ihmettelemistä, kun yrittää tavata kansioista kenialaisten harakanvarpaita ja lääketieteellisiä lyhenteitä.

Sairaalaan vuoteita. Kun vuoteet ovat käytössä,
niihin saa (likaiselta näyttävän mutta puhtaan) lakanan,
peiton ja tyynyn. Hyvällä tuurilla myös tyynyliinan.

Onneksi kaikki pedit eivät olleet
ihan näin huonokuntoisia.

Antenatal-osastolle tulee pääasiassa naisia, joilla on jotain ongelmia raskauden kanssa. Tyypillisimmin ongelmia aiheuttaa malaria, virtsatieinfektio, raskausmyrkytys, anemia jne. Joskus noista ongelmista seuraa se, että joko äiti tai sikiö kuolee tai pahimmassa tapauksessa molemmat. Tuona ensimmäisenä harkkapäivänä osastolla oli myös nuori nainen, jolla oli niin paha anemia, että sikiö oli kuollut kohtuun. Kurjalta tuntui hänen puolestaan, kun hän tietenkin joutui myös synnyttämään kuolleen lapsensa. Tuli kyllä nieleskeltyä muutaman kerran, kun mittasin tuon nuoren äidin verenpainetta, sykettä ja varsinkin hengitystaajuutta käsi hänen rintakehällään sisäänhengityksiä laskien.

Antenatal-osaston potilaiden kymmenen yleisintä
raskauteen liittyvää ongelmaa. Vaikka kysyin,
niin en silti enää muista, mitä esim. IUFD tarkoittaa.

Aamupäivällä pääsin toisen hoitajan mukaan ottamaan potilaiden vitaaleja. Onneksi osastolta löytyi ihan normaali Omronin verenpainemittari, olisi meinaan ollut pikkuisen haastetta mittailla verenpaineita manuaalisella mittarilla, vaikka sitä onkin harjoiteltu kouluss. Happisaturaatiota ei mitattu eikä kukaan ollut kytkettynä minkäänlaisiin koneisiin, joilla seurattaisiin potilaan vointia. Ja tosiaan ne sydänäänetkin kuunnellaan sillä tötteröllä. Minäkin sain kokeilla sitä, mutta en kyllä kuullut mitään. Harjoituksen puutetta varmasti. Samalla kierrolla sain vetää parit antibiootit ruiskuun ja toisen antibioottiliuoksen ruiskuttaa potilaan kanyyliin. Sekin hieman hirvitti, kun kanyyli oli teipattu kämmenselkään peittävällä ihoteipillä eikä mistään siis näe, vetääkö suoni varmasti hyvin ja että kanyylin pistokohta ei ole tulehtunut. Kaiken lisäksi nuori äiti oikein irvisteli, vaikka yritin ruutata antibioottia suoneen mahdollisimman hitaasti ja rauhallisesti. Minulla oli hanskat kädessä, mutta minua ohjannut hoitaja käsitteli antiobioottiliuoksia ilman hanskoja. Ei taida rouva tietää, että kun vuosia käsittelet antibiootteja ilman käsineitä, niin voit tulla immuuniksi ko. antiobiooteille ja sitten ne eivät tehoa, kun sinuun itseesi iskee jokin tulehdus ja tarvitsisit antibioottihoitoa.

Näiden kärryjen kanssa kierretään osastolla.
Laatikosta löytyy ruiskuja, neuloja
ja muuta tarpeellista tavaraa.
Huomaa pahvinen särmäisjäteastia.

Jossakin vaiheessa oli myös lääkärinkierto, jolla oli mukana monta valkotakkista nuorta miestä ja naista. Ei hajua, oliko tyypit hoitajaopiskelijoita, kandeja, niitä clinical nursing officereja vai kenties fysioterapeutteja. Sekin minulle selvisi vähän myöhemmin, että myös fysioterapeuteilla on valkoinen takki. Lääkärit sen sijaan erottaa, sillä heidän valkoisen takkinsa rintaan on kirjailtu ”Dr.” ja nimi perässä. Kiertoa vetänyt lääkäri tenttasi muita valkotakkisia, kysyi mm. tyypillisen kohdunkaulan pituutta. Nuori naisopiskelija arveli sen olevan 16 cm, jolloin lääkäri puhkesi nauramaan ja tokaisi, että nyt ollaan kuule elefantin kohdunkaulan mitoissa. Naisella kohdunkaulan pituus on keskimäärin 4 cm. Teillekin tiedoksi, heh. Olin kyllä iloinen, että minua ei tentattu mistään.

Iltapäivä sujui hyvin rauhallisissa merkeissä, sillä osastolla oli varsin hiljaista; vain alle kymmenen potilasta. Ruuhkaisimmillaan osastolla voi kuulemma olla jopa 50 potilasta. Ei osastolla ole edes niin monta petiä, joten taitaa kaksi äiti joutua jakamaan pedin siinä tapauksessa. Olin kyllä iloinen, että nämä pari ekaa harkkapäivää olivat rauhallisia. Kun ei ollut mitään akuuttia tekemistä, hoitajat ja opiskelijat norkoilivat hoitajien työpisteen luona. Kaikki olivat oikein mukavia, kyselivät kaikenlaista Suomesta ja minä yritin vastailla parhaani mukaan. Hämmästystä herätti muun muassa se, että Suomessa synnytyksen hoitavat kätilöt, eivät sairaanhoitajat. Minä en siis todennäköisesti valmistuttuani tule koskaan avustamaan synnytyksessä kotimaassa ellei tule jokin hätätapaus vastaan. Ja ihan hyvä niin, raskaana olevat potilaat ja synnytysten hoitaminen ei todellakaan ole minun juttuni. Ensi viikon olen vielä tuolla antenatal-osastolla, sitä seuraavan viikon maanantaina on vuorossa viikko synnytyssalissa, sitten on vuorossa viikko postnatal-osastolla, jossa siis tarkkaillaan & hoidetaan synnyttäneitä äitejä, sekä viikko vauvalassa. Mutta Keniassa sairaanhoitajat tosiaan hoitavat myös kätilön hommia ja minäkin pääsen näkemään synnytyksiä täällä.

Tätä katsoessa kieltämättä hirvitti: opiskelija kävi ottamassa verinäytteen potilaalta neulalla ja ruiskulla, sitten käveli ruisku kädessään (likainen neula siis paljaana) hoitajien työpisteelle, jossa hän ruiskutti veren näyteputkeen. Hivuttauduin varovaisesti kauemmas, kun opiskelija liikkui huolettomasti neula tanassa.

Ensimmäisenä harkkapäivänä sattui myös mielenkiintoinen juttu, kun oikein komea kenialainen miespuolinen sairaanhoitajaopiskelija tuli juttelemaan minulle. Olin nähnyt hänet jo silloin tutustumiskierroksella, ja nyt kaveri kyseli minulta, miten olen sopeutunut tänne ja olenko koskaan ollut mukana synnytyksissä. Vastasin, että en ole ja niinpä hän rupesi kertomaan minulle oikein hartaasti synnytyksen eri vaiheista ja miten niitä seurataan täkäläisessä synnytyssalissa ja kuinka ne kirjataan. Minua huvitti toisaalta sekä keskustelunaihe mutta myös se, että en mennyt puihin moisen komistuksen seurassa. Auta armias, jos kotimaassa olisi joku komea mies juttelemaan minulle, olisin mennyt ihan kampoihin ja varmasti punastunut hiusmartoa myöten. Nyt olin niin coolina että. Ihmettelin omaa viilipyttymäistä käytöstäni myöhemmin ihanalle siskolleni, joka valisti minua, että kaksikielisillä ihmisillä on ikään kuin kaksi persoonaa ja ihminen käyttäytyy eri tavalla puhuessaan toisella kielellä. Selvästikin englantia puhuva Päivi ei häkelly komeiden miesten seurassa, heh.

Toinen harkkapäivä meni todella hiljaisissa merkeissä. Enimmäkseen tuli istuskeltua mutta ei siellä ollut varsinaisilla hoitajillakaan paljon tekemistä, sillä osastolla oli edelleen varsin rauhallista. Nyt kun menen kehumaan, niin ensi viikolla saa tietenkin juosta kieli vyön alla. Sairaalan hygienia- ja siisteystasosta kertoo muuten jotain se, että kun olimme tänään aamupäivällä CMS-tilaisuudessa (CMS = continuous medical education eli jatkuva lääketieteellinen koulutus) kuuntelemassa erään nuoren lääkärin esitelmää raskausmyrkytyksestä, näin sivusilmällä, kun jokin musta elukka vilisti pitkin seinän viertä. Meinasin kiljaista ääneen mutta hillitsin itseni ja yritin kuumeisesti nähdä, mihin elukka oikein katosi. Se oli luultavasti hiiri tai vaihtoehtoisesti ihan hiton iso ja nopea ötökkä. Puistatus. Koko loppuesityksen ajan liikuttelin levottomana jalkojani, kun tuntui, että jos en pidä varaani, se elukka kiipeää vielä meikäläisen lahkeensuusta sisään. Uusi puistatus.

Nyt on harkkaputki siis aloitettu ja tätä riemua kestäisi näillä näkymin 28.10. asti. Sen jälkeen pidän viikon tauon ja toivon mukaan pääsen safarille pällistelemään afrikkalaista elukoita niiden luonnollisessa elinympäristössään. Siis jos kaikki menee hyvin ja pysyn terveenä.

Oli pakko napata kuva, kun kotikadun varressa käyskenteli
näin monta lehmää, kun palasin tänään harkasta.

Teitä ehkä kiinnostaa, miten vuokra-asian kanssa lopulta kävi. Koulun dekaanihan lupasi jutella majatalon omistajan kanssa mutta kenialaiseen tyyliin ei pitänyt asian kanssa kiirettä. Majatalohan uhkasi periä minulta vuokraa 2000 KES per päivä mutta koulusta sanoivat, että summan pitäisi olla 1500 KES. Keskiviikkona kun ilmoitin yhdelle opettajista, että vatsani on sekaisin enkä pääse sinä päivänä harjoitteluun, niin kyseinen opettaja Rose sekä toinen opettaja Mary ilmestyivät oveni taakse heti yhdeksän jälkeen. Mary on herttainen, varmaan jo lähempänä kuuttakymmentä oleva opettaja ja ymmärtääkseni myös joko lääkäri tai tohtori (koulun sivuilla hänen tittelinsä on Dr). Mary oli heti halunnut tulla katsomaan, miten voin, ja kertomaan, että hänellä ja Rosella oli minulle ehdotus. Rosen kotona on kuulemma ylimääräinen huone, jossa voisin asua ilmaiseksi! Olin ihan ällikällä lyöty moisesta ehdotuksesta. Rose on myös oikein mukava noin kolmekymppinen nainen, jolla on kuulemma aviomies ja tytär. Mary sanoi, että hän tuntisi olonsa paremmaksi, jos asuisin Rosen hellässä huomassa enkä yksin majatalossa. Minä tuumasin, että kyllähän ehdotus minulle sopii mutta mielelläni toki maksan jotain asumisesta. Sitä he eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan.

No, opettajien mentyä jäin hämmästelemään elämän eteen heittämää yllätyskäännettä. Toisaalta mietin, millaista yhteiselo Rosen ja hänen perheensä kanssa olisi, minä kun asun kotimaassa yksin ja olen muutenkin tottunut omaan rauhaan. Yksin oleminen ei ole minulle mikään ongelma, vaikka kenialaisia tuntuukin huolettavan se, etten heidän mielestään ”socialise" eli seurustele ihmisten kanssa tarpeeksi. Asumisjuttu kuitenkin ratkesi toisin kuin yllätyskäänteen osalta ensin näytti. Rose laittoi minulle viestiä samana iltapäivänä, että dekaani haluaa minun pysyvän hotellissa, sillä täällä on kuulemma turvallisempaa. Ilmeisesti dekaani pelkää, että minut ryöstetään tai jotain, jos muutan Rosen luo. Ei dekaani kuitenkaan epäillyt, että Rose itse ryöstäisi minut (heh), vaan ilmeisesti Rosen asuinalueella ei asu valkoihoisia ja voisin pistää liikaa silmään siellä. No, minä kyllä pistän silmään joka puolella, sen verran vähän täällä on valkonaamoja. Mutta kuulemma dekaani aikoo pitää huolen, että minun tarvitsee maksaa vain 1500 KES/päivä, joten jään siis tänne majataloon. Aion käydä maksamassa vuokran huomenna, katsotaan nyt sitten, paljonko minulta perivät. Toisaalta olisi ollut jännää muuttaa kenialaisen isäntäperheen luo mutta introverttipuoleni on onnessaan, että saan jatkaa asustelua omassa rauhassa.

Lämpimän veden puuttumisen ongelmakin selvisi. Mainitsin lämpimän veden puutteesta Marylle, kun hän kävi moikkaamassa minua eilen illalla (täytyy edelleen ihastella, miten huolehtivaisia koulun väki ja muutenkin kenialaiset ovat, pitävät minusta huolta kuin omasta tyttärestään). Mary lupasi huomauttaa asiasta respaan ja kohtapa ovelle koputettiinkin ja miellyttävän oloinen nuori mies tuli tarkistamaan suihkun tilan. Kyllähän suihkusta lämmintä vettä saa, kun älyää kääntää ensin vessan ulkopuolella olevaa katkaisijaa. Tekipä mieli vajota maan alle, kun en ollut sitä itse älynnyt! Mutta toisaalta kukaan ei ollut näyttänyt minulle, miten tuollainen suihkuhärveli toimii. Ja meikäläinen on täällä karaissut itseään kylmillä suihkuilla, heh! Tietenkään lämmintä vettä ei tule sähkökatkon aikana. Kuten tänä aamuna, kun onnessani menin aamulla suihkuun ajatellen, että vihdoinkin saan peseytyä lämpimällä vedellä. Kattia kanssa. Sähkökatko iski kesken suihkun. Kello ei ollut vielä kuuttakaan aamulla, joten oli pimeää kuin säkissä. Piti käydä hapuilemassa makkarin puolelta otsalamppu, ettei tarvinnt jatkaa aamupesuja sokkona. Tuo otsalamppu on kyllä tullut tarpeeseen, täällä kun sähkökatkot ovat yleisiä iltaisin – eikä niiltä näköjään voi välttyä aamullakaan. No, ehkä huomenna pääsen vihdoin ja viimein lämpimään suihkuun.

Ota tuosta nyt selvä.
Mutta nyt tulee lämmintä vettä suihkusta!

Tästä tuli aivan mahdottoman pitkä romaani, joten nostan hattua sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti. Meikä aikoo ottaa tämän illan rennosti ja mennä nukkumaan, kunhan alakerran juhlasalissa olevat bileet päättyvät. Ovat jo kolmannet bileet tällä viikolla. Kiva mennä nukkumaan bassonjytkeessä mutta elämä on. Aivan kuten otsalamppu, myös korvatulpat ovat täällä pop.

Nauttikaahan te syksyn värikirjosta ja raikkaista keleistä siellä Suomessa!

Kulttuurisokki ja kirkonmenoja

Eilisilta oli kerrassaan tympeä. Kävimme Luken kanssa iltapäivällä ostamassa minulle täkäläisen prepaid-liittymän ja siihen vitosella nettiaikaa. Onnellisena surffailin netissä kännykälläni pohjakerroksen loungessa, kun vanha iPhoneni päätti heittäytyä hankalaksi. Puhelin meni tilttiin eikä armoton virtapainikkeen painelukaan saanut sitä virkoamaan. Hetkeä myöhemmin respan tyttö tuli sanomaan, että minun pitäisi maksaa vuokra siltä viikolta. Sanoin, että okei, paljonko. Kuulemma 2000 KES per päivä!! Ynnäilin mielessäni nopeasti, että jos maksan asumisesta 2000 KES per päivä, niin kuukaudessa tulen maksaneeksi yhteensä n. 530 euroa! Lähes yhtä paljon kuin maksan asumisesta Suomessa, jossa minulla sentään on käytössäni sauna, suihku josta tulee lämmintä vettä, pesutupa, jääkaappi ja pakastin (ylipäätään keittiö varusteineen) sekä nopea netti. Kyllä tämä lukaali on hieman alkeellista tasoa siihen verrattuna. Järkytyin tuosta asumisen hinnasta aika lailla, sillä Suomessa minulle oli kerrottu, että asuminen täällä guest housessa maksaisi noin kymmenen euroa päivä. Pyysin, että saisin maksaa vuokran tänään. Se kuulemma sopi. Loppuillan istua mökötin överihintaisessa huoneessani ja tunsin oloni todella yksinäiseksi, sillä wifi ei toimi huoneessani ja känny ei suostunut virkoamaan lataamisesta huolimatta. Kyllä kävi kuulkaa mielessä, että pakkaan laukkuni ja hyppään saman tien Suomen-koneeseen.

Huomaan, että minun on todella vaikea tottua siihen, että minulla ei ole aina käytettävissäni nettiä tai silloin kun on, netti on järkyttävän hidas (siis tämä majapaikan wifi). Pääkampuksellakin on kuulemma wifi, pitänee käydä testaamassa sitäkin jonakin päivänä. Suomalainen opettajani myös arveli, että Golf Hotelin wifi voi pelittää paremmin. Taidan käydä sielläkin testaamassa. Heikommat mahdollisuudet käyttää nettiä eivät muutoin niin haittaisi, ellei minulla olisi koulujuttuja tekemättä. Hitaan netin vuoksi  en oikein onnistu edes lataamaan tarvittavia tiedostoja koneelleni. Myös täysin alkutekijöissään oleva oppari taitaa pysyä täysin jäissä nämä kolme kuukautta. Näin jälkiviisaana risoo kyllä hitosti, etten jaksanut laittaa tikkua ristiin opparin osalta kesällä, kun siihen olisi ollut aikaa kesätöistä huolimatta. Mutta minkäs teet, kaatunutta maitoa on turha itkeä.

Ugalia ja kaalicurrya.

Muutenkin kulttuurisokki on iskenyt aika rytinällä. Kaikki on täällä niin erilaista ja juuri nyt se ei tunnu kovin mukavalta. En ole toistaiseksi onnistunut syömään yhtään todella herkullista ateriaa täällä. Maistoin paikallista erikoisuutta ugalia, jota voisi kuvailla maissijauhoista tehdyksi mössöksi, jota tarjoillaan usein riisin asemasta. Se ei maistunut oikein miltään. Majatalossa tarjottu kasviscurry on ollut ihan jees, mutta pari syömääni kana-annosta eivät ole oikein hivelleet makuhermoja. Aamiaiseksi olen syönyt joka aamu munakkaan, brittiläisiä makkaroita muistuttavan paistetun makkaran sekä paahtoleipää. Aamiainen kuuluu siis tuohon älyttömän kalliiseen vuokraan mutta senkään osalta ei ole kovin paljon vaihtoehtoja.

Välillä tekisi oikein mieli raikasta salaattia mutta en ole uskaltanut tilata sitä missään, sillä tuoreet pilkotut kasvikset voivat aiheuttaa herkästi mahataudin. Ja kokonaisten tomaattien, kurkun jne. ostaminen kaupasta ja salaatin tekeminen omassa huoneessa kuulostaa turhan monimutkaiselta operaatiolta. Hedelmiä olen ostanut lähimarketista ja huuhdellut ne ennen syömistä. Mielikuvitus ei oikein riitä keksimään monipuolisia välipaloja, kun käytössä ei ole jääkaappia. Jogurttia olen ostanut pari kertaa mutta senkin joudun syömään heti huoneeseen päästyäni, ettei se mene pilalle täällä kuumuudessa. Leipääkään ei viitsi kovin paljon mussuttaa, vatsani kun ei oikein tykkää isoista määristä gluteenia. Summa summarum, sapuskapuolikin on siis aiheuttanut päänvaivaa.

Pyysin majapaikan kokkia yhtenä iltana tekemään minulle "mitä vain" ja sain annoksen paistettua kanaa ja paistettuja perunoita. Kaipa näytin hänen mielestään paistetun kanan ystävältä.

Jotta tämä postaus ei menisi kokonaan kulttuurisokin kiroamiseen ja ”Yhyy, Suomessa kaikki on paremmin" -haikailuun, kerronpa millaista on kenialaisten kirkonmenoissa. Luke kysyi minulta eilen, haluanko lähteä hänen kanssaan kirkkoon sunnuntaiaamuna ja minä lupauduin, olinhan päättänyt mielessäni tarttua kaikkiin tarjouksiin tutustua kenialaisten elämäntapaan tarkemmin. Jumalanpalvelus alkaisi kuulemma kahdeksan aikoihin aamulla, ja Luke hakisi minut majapaikasta. Herääminen niin aikaisin sunnuntaiaamuna ei varsinaisesti houkutellut mutta luvattu mikä luvattu.

Kahdeksan aikoihin Luke tuli tosiaan hakemaan minut ja kävelimme lyhyen kävelymatkan yliopiston pääkampukselle, jonka suuressa salissa jumalanpalvelus pidettiin. Paikalla oli porukkaa kuin pipoa; Luken arvion mukaan ainakin pari tuhatta henkeä. Ensi alkuun seisottiin ja hoilattiin gospel-henkisiä ylistyslauluja jumalalle puolseni tuntia. Lavalla oli oikein pieni kuoro ja joku näytti takovan myös rumpuja. Sitten saatiin vihdoin istua alas kuuntelemaan, kun useampi tyyppi kävi lavalla juttelemassa jumalasta ja eräskin setä intoutui paasaamaan ainakin 45 minuuttia.

Ja kutsuttiinpa minutkin sinne eteen, heh. Luke oli varoittanut minua etukäteen siitä ja niin minä kasvot punaisina kipitin salin perältä eteen, kun lavalla ollut puhuja pyysi paikalla olevaa vaihto-oppilasta Suomesta (that’s me) esittäytymään kaikille. Kiusaantuneesti hymyillen tartuin ojennettuun mikkiin ja änkytin olevani Päivi Suomesta. Kerroin olevani sairaanhoitajaopiskelija ja viipyväni täällä kolme kuukautta. Bongasin yleisöstä iloisia ilmeitä ja sain muistaakseni kohteliaat aplodit, mutta oli kyllä aika kuumottavaa käydä puhumassa mikkiin noin parin tuhannen ihmisen edessä. Onneksi eivät kuitenkaan pyytäneet veisaamaan jotain suomenkielistä virttä, en olisi kyllä muistanut yhdenkään virren sanoja kokonaan.

Jumalanpalveluksesta.

Kenialaiset ovat varsin uskonnollista kansaa, ja jos ymmärsin oikein, tuo tämänaamuinen oli protestanttinen jumalanpalvelus. Keskustelimme Luken kanssa myös suomalaisten uskonnollisuudesta ja kirkossa käymisestä ja Luke mm. hämmästeli sitä, ettei meidän koulussamme (jossa hän itse oli vaihto-opiskelijana keväällä) ole opiskelijoiden uskonnollisia järjestöjä tai kiltoja. Ne ovat täkäläisessä yliopistossa hyvin yleisiä. Sanoin, että vaikka enemmistö suomalaisista kuuluu kirkkoon, harva käy kirkossa säännöllisesti. Luke oli käynyt myös luterilaisessa jumalanpalveluksessa Suomessa  ja ihmetellyt jumalanpalveluksen lyhyyttä. Tämänaamuinen jumalanpalvelus kun kesti kolme tuntia. Ja Luken mukaan ne voivat joskus kestää jopa seitsemän tuntia! Huh huh. Aika erilainen on siis meininki täällä kotimaahan verrattuna. Itse en ole uskonnollinen vaikka toistaiseksi kirkkoon kuulunkin enkä koe, että tarvitsen kirkkoa tai pappia välikädeksi suhteessani jumalaan, universumiin, korkeampiin voimiin tai miksi niitä haluakaan kutsua. Mutta jokainen tyylillään. Live and let live. En tiedä, lähdenkö toistamiseen täkäläiseen jumalanpalvelukseen, mutta tulipahan sekin koettua.

Kampuksen suuri halli, jossa jumalanpalvelu pidettiin.

Ja ilokseni myös kännykkä alkoi aamulla antaa elonmerkkejä. Laitoin kännykän uudelleen lataukseen jumalanpalveluksen ajaksi ja palattuamme se toimi ongelmitta. Akkuparka taitaa kuitenkin vedellä viimeisiään, onhan tuo minun luurini jo monta vuotta vanha. Toivottavasti känny pysyisi toimintakunnossa tämän reissun ajan. Tänne Keniaan tuloon saakka se nimittäin toimi lähes moitteettomasti noinkin vanhaksi puhelimeksi. Taitaa silläkin olla ikävä Suomeen.

Iltapäivällä uskaltauduin yksin hortoilemaan keskustaan ja kävin syömässä kuivan kana-aterian toisen ostarin ravintolassa. Ensi kerralla otan kyllä pizzaa, heh. Loppuilta onkin mennyt enimmäkseen omassa huoneessa. Sähkötkin katkesivat vaihteeksi joksikin aikaa eikä majapaikan generaattori taaskaan pelittänyt. 

Yliopiston kampusta.

Yliopiston pääkirjasto. Jospa tuolla olisi nopeampi wifi?

Toivottavasti huomenna pääsisin vihdoin ja viimein tutustumaan sairaalaan ja joku opettajista tulisi juttelemaan tänne tuosta älyttömän korkeasta vuokrasta. En nimittäin vieläkään maksanut sitä vaan pyysin lisäaikaa huomiselle. Viime keväänä täällä olleet tytöt nimittäin maksoivat asumisesta vain 1100 KES/päivä/hlö ja minulta tosiaan ovat vailla 2000 KES/päivä. Jos hintaa ei lasketa, toivon mukaan tästä kylästä löytyy jokin edullisempi mutta silti turvallinen majapaikka. Muuten ei kai auta kuin itkeä ja maksaa kiskurihintaa.

Ehkäpä ensi kerralla pahin kulttuurisokki on jo hellittänyt kuristusotettaan ja sopeutuminen täkäläiseen elämänmenoon alkanut. En silti kadu tänne tuloa vaikka moni asia tuntuukin hankalalta juuri nyt suomalaiseen lintukotoon verrattuna. Kyllä tästä tulee varmasti silti unohtumaton kokemus.

Ei muuta kuin leuka pystyssä eteenpäin!

Ensitunnelmia periltä

Vihdoin perillä!

Matka oli todella pitkä mutta eilen puoliltapäivin saavuin lopultakin perille Kakamegaan. Väsyneenä mutta onnellisena.

Sain nukuttua lähtöä edeltävänä yönä vain tunnin, siihen malliin lähtö maailmalle jännitti. Oli tosi ihanaa, että ystäväni lähti samana aamuna omaan vaihtoonsa ja saimme jännittää yhdessä Oulunsalon lentokentällä. Lensimme eri lennoilla Helsinki-Vantaalle, jossa meillä oli pari tuntia aikaa jännittää lisää ja lounastaa yhdessä. Minun jännitykseni kyllä laantui jo silloin, kun lentokone nousi ilmaan Oulusta. Olen pelännyt lentämistä varmaan jo parikymppisestä asti, mutta jostakin syystä minut valtasi rauha, kun istuin koneeseen tuolla ensimmäisellä lennolla.

Reissunainen valmiina suureen seikkailuun.

Helsinki-Vantaalla jatkoimme ystäväni kanssa omille teillemme; hänen lentonsa lähti kohti Munchenia reilu tunti ennen kuin minun jatkolentoni lähti Amsterdamiin. Vajaat 2,5 tuntia kestänyt Amsterdamin-lentokin sujui lepposissa tunnelmissa ja kentälle päästyäni vietin toista tuntia "lepotuolissa" köllötellen ja viestitellen ystävieni kanssa. Olo oli jotenkin levollinen ja onnellinen ja tuntui, että olin tehnyt oikean valinnan päättäessäni lähteä vaihtoon juuri Keniaan. Lisäksi tuntui kuin maailmankuva olisi avautunut jo siihen mennessä todella paljon: lentokentällä vilisi ihmisiä eri maista, kuulin monia kieliä puhuttavan ja oli kiehtovaa seurata ihmisiä. Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi ollut ulkomailla, ja oli virkistävää imeä itseensä Schipholin lentokentän kansainvälistä tunnelmaa. Muistan, kuinka nuorena aina haaveilin muuttamisesta ulkomaille, ja vaikka olinkin lukion jälkeen puoli vuotta töissä eräässä kahvilassa Englannissa, olen sittemmin pysytellyt kotimaan kamaralla ja elänyt... sanotaanko aika turvallisuushakuista elämää visusti omalla mukavuusalueellani. Lentokentän meininkiä ihmetellessäni minusta alkoi tuntua, että olen astumassa kohti nuoruudenhaaveitani. Olenhan sentään lähdössä ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi! Tuli vahva tunne, että tästä vaihdosta tulee merkittävä kokemus elämässäni ja että olen oikealla polulla.

Schipholin lentokentältä.

Sain odotella seuraavaa jatkolentoa melkein kuusi tuntia, mutta aika kului nopeasti netissä surffailen ja lentokentän menoa ihmetellen. Vihdoin vähän ennen yhdeksää paikallista aikaa pääsin astumaan Kenya Airwaysin koneeseen, joka otti suunnan kohti Nairobia. Edessä oli pitkä lento, kone saapuisi Kenian pääkaupunkiin vasta kuuden aikaan aamulla. Minun onnekseni viereinen istuin oli vapaa, joten sain istua oikein leveästi ja mukavasti ja katsella elokuvia. En ole koskaan lentänyt yhtä isolla lentokoneella ja varsin mukavat oltavathan siellä oli olosuhteet huomioon ottaen. Sain nukuttua ehkä kolmisen tuntia pätkissä. Korvatulpat olivat pop, sillä muutama rivi edempänä istui äiti itkevän vauvan kanssa. Onneksi vauva ei sentään koko lentoa itkenyt.

Eilen aamulla vähän ennen aamukuutta lento saapui Nairobiin. Kipitin portaat alas muiden matkustajien perässä, ja meidät kuljetettiin busseilla terminaalirakennukseen. Jossain vaiheessa pelkäsin jo hukanneeni todistuksen keltakuumerokotteen ottamisesta mutta onneksi se löytyi aikani reppua kaiveltuani. Eipä sillä, aika huolettomasti pääsin läpi passintarkastuksesta eikä minulta edes kyselty, miksi saavun maahan ja mitä aion täällä touhuta. Vaikka toki ne tiedot löytyivät niin etukäteen hankkimastani viisumista kuin maihinnousukortistakin.

Passintarkastuksen jälkeen sen sijaan mokasin, vaikka minua oli varoiteltu sinisilmäisyydestä ja opettajani oli vielä erikseen sanonut, että ei kannata antaa laukkuaan Nairobin kentällä terminaalin edessä pyöriville "avuliaille" tyypeille. Minun piti siis vain kävellä tien yli jotta pääsisin kotimaan terminaalin. Niin vain kaksi miestä tuli väen vängällä avukseni ja raahasivat laukkuni kotimaan terminaalin ovelle. Sen tehtyään nuorempi mies sanoi, että hänen vanhempi kaverinsa on kantaja ja minun pitäisi antaa tälle rahaa. Okei, paljonko? 1000 KES:iä kuulemma. Tyhmä kun olin, en alkanut siinä hötäkässä laskemaan, paljonko moinen summa on euroissa. Ja nuorempi kaveri vaati itselleen 2000 KES:iä! Maksoin mukisematta, sillä tosiaan en laskenut tuossa vaiheessa, paljonko nuo summat ovat euroissa ja (liian) kiltti kun olen, en kehdannut kieltäytyäkään. Vasta jälkikäteen tarkistin, että tulin maksaneeksi äijille yhteensä 26 euroa! Justiinsa. No, mokista oppii.

Viimeinen lentoni lähti Nairobista yhdeksän jälkeen. Hämmästykseni tajusin, että lentopelkoni oli tässä vaiheessa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Vielä Amsterdamiin lähdettäessä ja samoin Nairobin-koneen noustessa ilmaan lentäminen oli jännittänyt vielä jonkin verran mutta tuolla viimeisellä rennolla olin täysin rauhallinen ja katsoin vain tyynesti ulos ikkunasta. Edes syke ei noussut!

Kone laskeutui ajallaan Kisumun lentokentälle. Laskeuduttaessa koneesta oli hyvät näkymät Victoria-järvelle, ja ne olisivat olleet vielä upeammat, jos taivas olisi ollut kirkas. Ilma oli kuitenkin hieman sumuinen ja aurinkoa peitti ohut pilviverho.

Kisumun maisemia lentokoneesta käsin.

Sain odotella kyytiäni melkein 45 minuuttia kentällä, mutta en ollut huolissani, sillä tiesin kenialaisten aikakäsityksen poikkeavan meidän suomalaisten aikakäsityksestä. Ulkona oli lämmintä mutta ei tukahduttavan kuumaa niin kuin olin olettanut. Minua hakemaan tullut opettaja Anne sanoikin, että yleensä Kisumussa on kuumempaa kuin oli tuolloin. Täällä Kakamegassa sen sijaan on yleensä viileämpää kuin Kisumussa, ilmeisesti siksi kun tässä on metsä lähellä.

Minun laukkuni nostettiin kyytiin ja niin kuljettaja lähti viemään meitä kohti Kakamegaa. Minä istuin takapenkillä ja vain tuijottin maisemia sanattomana. Sanat eivät mitenkään riitä kuvailemaan sitä vehreyttä, upeita maisemia, punaisia hiekkateitä (osa matkasta oli kyllä ihan asvalttitietäkin), täkäläisiä ihmisiä värikkäine vaatteineen (monet naiset tosiaan kantavat kantamuksiaan pään päällä!), tuoksuja, teiden varsilla käyskenteleviä lehmiä ja vuohia ja kaoottista liikennettä. Keniassa on vasemmanpuoleinen liikenne ja ajokulttuuri on muutenkin hieman erilaista kuin Suomessa. Samalla tiellä liikkuvat niin autot, moottoripyörät, polkupyörät kuin kävelijätkin ja autot ohittelevat toisiaan surutta.

Autossa istuessani minua ei kuitenkaan pelottanut yhtään vaikka meno näyttikin hurjalta. Katselin vain maisemia, imin tunnelmaa itseeni ja hämmästelin mielessäni: "Olen Afrikassa!" Samassa ymmärsin, että yksi osa matkani tarkoitusta on harjoitella antautumista ja luottamista. Vaikka pahin pipon kiristys ja kontrolloinnin tarve onkin hellittänyt sitten nuoruusvuosien, niin minusta tuntuu edelleen välillä vaikealta heittäytyä elämän kannettavaksi. Ja tuolla automatkalla tuli vahva tunne, että juuri sitä olen tullut tänne harjoittelemaan; luottamista siihen, että en todellakaan voi kontrolloida kaikkea (jos mitään) ja ne asiat tapahtuvat, joiden on tarkoituskin tapahtua. Ja prosessi oli jo lähtenyt käyntiin, sillä lentopelkoni näyttää kadonneen enkä pelännyt tuolla hurjalla automatkallakaan yhtään, istuin vain rauhallisena takapenkillä. Mutta aion silti pitää jäitä hatussa ja olla perusvarovainen, en sentään niin hölmö ole, että heittäytyisin ihan huolettomaksi. Uskon silti, että kaltaiselleni ihmiselle, joka mielellään haluaa pitää langat käsissään koko ajan, tekee tosi hyvää antautua uusille kokemuksille ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät kyllä tavalla tai toisella.

Perillä Kakamegassa sain huoneen Kamadep Guest Housesta niin kuin oli luvattu. Huone on Suomen tasoon nähden aika vaatimaton, mutta on siellä sentään vessanpönttö ja suihku (josta tosin tulee vain kylmää vettä). Kamadepissa tapasin myös kaksi ihanaa paikallista opiskelijaa, Luken ja Magdallenen, jotka heti lähtivät pyynnöstäni käyttämään minua paikallisessa "Prismassa", josta ostin vettä ja eväitä. Iltapäivä menikin sitten vetäessä unta palloon, välillä vain havahduin siihen, että ulkona oli kova sadekuuro ja ukkonen jyrisi. Illalla koulun toinen opettaja tuli vielä tapaamaan minua ja varmistamaan, että kaikki on ok. Ihanan huolehtivaisia nämä ihmiset täällä! Päivälliseksi söin vielä kasviscurrya majatalon ravintolassa ja surffailin netissä ja viestittelin kotiin rakkaille ihmisille, että olen päässyt turvallisesti perille. Sitten vain moskiittoverkko sängyn ympärille ja lisää unta palloon.

Meitsin huone kolme seuraavaa kuukautta.

Tänään Luke ja Magdallene tulivat hakemaan minua iltapäivällä yliopistolle, jossa he pitivät luennon ensiavusta/ensihoidosta uusille hoitajaopiskelijoille. Myös yliopiston dekaani tuli hieman myöhemmin paikalle ja kertoili hoitajaopiskelijoille lisää ensihoidosta. Luke ja Magdallene olivat keväällä vaihdossa Oulussa ja myös dekaani on käynyt Suomessa, joten he vertailivat täkäläistä ensihoitoa suomalaiseen. Myös minua pyydettiin kertomaan jotain Suomesta ja kävin höpisemässä jotain luokan edessä. Lopuksi dekaani kehotti kaikkia opiskelijoita poseeraamaan vuoron perään kanssani valokuvassa. En tiedä miksi. Siksikö, että olen Suomesta, jossa ensihoito on ensiluokkaista, vai siksi, että kenialaisista opiskelijoista on hauskaa päästä samaan kuvaan valkonaaman kanssa? Joka tapauksessa meikäläisen naamataulun on nyt päätynyt melkein kolmenkymmenen kenialaisopiskelijan älypuhelimeen, heh. En ole nähnyt vielä yhtään valkoihoista täällä vaikka tiedän, että heitäkin on mutta hyvin vähän. Siksi tuolla kylällä kävellessä ihmiset katsoivat perään ja yksikin heppu tuli kättelemään ja sanomaan: "How are you, mzungu?" (Mitä kuuluu, valkonaama?) Luke ja Magdallene neuvoivat olemaan pahastumatta täkäläisten tuijotuksesta, eikä se minua erityisemmin häirinnyt.

Ihanat oppaani, kohta valmiit sairaanhoitajat Luke ja Magdallene.
Minä taas näytän hyvin hehkeältä
punoittavine naamoineni ja silmäpusseineni.
No, reissussa rähjääntyy.

Huomenna olisi ilmeisesti tarkoitus käydä tutustumassa sairaalaan, jossa suoritan sekä lasten että naisten hoitotyön harjoittelut. Mielenkiinnolla odotan tulevan työympäristön näkemistä.

Tässäpä siis ensitunnelmia Kakamegasta. Täytyy sanoa, että olen uskomattoman kiitollinen siitä, että kuuntelin intuitiotani ja lähdin tänne. Kyllä tämä tulee olemaan niin ainutlaatuinen ja uskomaton kokemus, ettei sellaista tule toista. Varmasti myös monenlaisia haasteita tulee vastaan, mutta jospa niistäkin selvitään.

Lisää kuulumisia (ja kuvia) Kakamegasta myöhemmin. Terkkuja Suomeen!

Miksi Afrikkaan?

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, vaihtokohteeni on siis Kakamegan kaupunki Länsi-Keniassa Afrikassa. Moni kysyy vaihtosuunnitelmistani kuullessaan, miksi haluan lähteä vaihtoon juuri Afrikkaan. Olen lueskellut muiden Keniassa ja muualla Afrikassa olleiden vaihtareiden blogeja, ja moni vaihdossa olleista kertoo haaveilleensa matkustamisesta Afrikkaan jo pitkään. Minulla ei kuitenkaan ole koskaan ollut mikään palava into päästä Afrikkaan enkä ole lukenut lapsena (tai aikuisena) Afrikkaan sijoittuvia seikkailuromaaneja. Vanhoja mustavalkoisia Tarzan-leffoja sen sijaan tuli katseltua pienempänä. Mutta en siis ole kokenut kiihkeää poltetta päästä nimenomaan Afrikkaan.

Kyllähän vanhoissa Tarzan-leffoissa oli oma viehätyksensä
vaikka ne eivät antaneet kovin todenmukaista kuvaa Afrikasta.
Kuva täältä.

Aloittaessani opintoni kaksi vuotta sitten olin kuitenkin päättänyt lähteä vaihtoon jonnekin. Minua oli jäänyt harmittamaan, etten tullut lähteneeksi vaihtoon edellisten korkeakouluopintojeni aikana, joten ajattelin ottaa nyt vahingon takaisin. Vaihtokohde sen sijaan oli pitkään hakusessa. Vaihtokoordinaattorin esitellessä koulumme vaihtokohteita ensimmäisenä opiskeluvuonna muistan ajatelleeni, että Keniaan en ainakaan lähde. Aivan liian eksoottisen ja haastavan kuuloinen paikka minun makuuni. Mutta niin vain olen joutunut pyörtämään puheeni ja nyt minua siis odottaa kolmen kuukauden työharjoittelujakso Keniassa.

No, miksi lopulta päädyin lähtemään Keniaan? En itsekään pysty sitä täysin järjellisesti selittämään, sillä lopulta tein päätökseni täysin intuition varassa. Suunnittelin alun perin lähteväni vaihtoon yhdessä ystäväni kanssa, mutta niin siinä kävi, että Italia veti ystävääni vahvasti puoleensa ja Kenia puolestaan alkoi kutsua minua. Vietettyäni kaksi unetonta yötä minun oli myönnettävä itselleni, että sydämeni suorastaan vaati minua lähtemään Keniaan niin mukavaa kuin olisi toisaalta ollut lähteä vaihtoon Italiaan yhdessä ystäväni kanssa. Tajusin, että minun on kuunneltava sydäntäni järjen (ja mukavuudenhalun) sijaan ja tehtävä niin kuin intuitioni sanoo. Ja että kaikki järjestyisi tavalla tai toisella ja vaihdosta Keniassa tulisi jollakin tapaa merkittävä virstanpylväs elämässäni. Joten tässä sitä ollaan.

Ehkä näitä kavereita pääsee moikkaamaan livenä Keniassa.
Kunhan eivät pyri tekemään liian läheistä tuttavuutta. :)
Kuva täältä.

Olen yrittänyt suhtautua tulevaan vaihtoon avoimin mielin. Onneksi elämänkokemusta on ehtinyt karttua tähän ikään mennessä, joten en ihan pienistä vastoinkäymisistä lannistu. Koen myös valinneeni oikean alan ja olen nauttinut kaikista harjoitteluista, jotka olen tähän mennessä suorittanut osana hoitotyön opintojani. Luonnollisesti työharjoittelu Keniassa on varmasti aika erilainen kokemus kuin aiemmat harjoitteluni täällä Suomessa ja sikäläinen kulttuuri poikennee paljonkin suomalaisesta mörököllikulttuurista. Kulttuurisokki iskee varmasti päälle jossakin vaiheessa, mutta jospa siitäkin selvitään. Senkin olen tähän ikään mennessä oppinut, että asiat järjestyvät aina jotenkin ja aina voi kysyä neuvoa joltakulta, jos ei itse jotakin tiedä. Uskon ja toivon, että pärjään maalaisjärjellä ja perusvarovaisuudella vallan hyvin myös Keniassa. 

Odotan siis tulevaa vaihtoa innostuksen ja pelon sekaisin tuntein. Jännitystä lisää myös se, että lähden matkaan ihan yksin. Toisaalta se ei ole mikään ongelma, sillä olen aina ollut itsenäinen nainen. :) Toki matkakumppanista olisi turvaa ja seuraa, mutta toisaalta yksin matkustaessa vieras kulttuuri voi avautua ihan uudella tavalla. Haaveilenkin, että pääsen tutustumaan perinpohjaisesti sikäläiseen kulttuuriin ja ihmisiin, löydän uusia ystäviä ja saan lisää itsevarmuutta ja rohkeutta. Jääkin nähtäväksi, millaisia kokemuksia vaihto tuo mukanaan.

Näillä näkymin seuraava postaus lävähtääkin blogiin päiväntasaajan tuntumasta. Until then, take care my friends!

Lähtökuopissa

Suuri päivä koittaa jo ylihuomenna. Hui! Hyppään nimittäin ylihuomenna lentokoneeseen ja otan suunnan kohti Keniaa, jossa tarkoitus olisi viettää kolme kuukautta opiskelijavaihdossa. Pelkkä ajatuskin lähestyvästä lähtöpäivästä saa kämmenet hikoamaan ja sydämen tykyttämään. Tuntuu ihan uskomattomalta, että kaiken suunnittelun ja järjestelyjen jälkeen lähtö on todellakin aivan nurkan takana.

Kuva täältä.

Ehkä kerron kuitenkin alkuun hieman itsestäni. Olen kolmekymppinen sairaanhoitajaopiskelija Pohjois-Suomesta ja olen juuri aloittanut kolmannen vuoden opintoni. Tai käytännössä aloitan ne kun aloitan työharjoitteluni Keniassa, sillä kaikki harjoitteluihin liittyvät teoriaopinnot olen suorittanut jo viime keväänä. Nämä kolme viikkoa kesätöiden päättymisen jälkeen olenkin lähinnä hoitanut vaihtoon liittyviä käytännön järjestelyjä. Tämän blogin kautta aion jakaa Afrikan-kuulumisia perheelleni ja ystävilleni sekä niille, jotka muuten sattuvat eksymään blogiini. Ehkä jutuistani voi olla hyötyä myös niille, jotka tulevaisuudessa suunnittelevat vaihtoonlähtöä Keniaan.

Vaihtokohteeni on Kakamega Länsi-Keniassa. Wikipedia kertoo Kakamegan olevan noin 100 000 asukkaan kaupunki, joka sijaitsee kolmisenkymmentä kilometria päiväntasaajasta pohjoiseen. Kakamegasta on noin 52 kilometria Kisumuun, joka on Kenian kolmanneksi suurin kaupunki ja jonne myös Nairobin-lentoni saapuu. Ja ilmeisesti joku tulee hakemaan minut Kisumusta ja kuskaa perille Kakamegaan. Majoituksen on järjestänyt paikallinen yhteistyökoulu eli Masinde Muliro University of Science and Technology. Majoitun Kamadep Guest Houseen, jossa ovat kuulemma asustaneet kaikki Kakamegassa olleet suomalaiset vaihtarit.

Tällainen palatsi minua odottaa Kakamegassa.
Kuva täältä.

Suoritan Keniassa lasten ja naisten hoitotyön harjoittelut ja todennäköisesti pääsen harjoittelemaan ainakin synnärille, vastasyntyneiden osastolle ja lasten kirurgiselle osastolle. Mielenkiinnolla odotan, miten kenialainen sairaalakulttuuri eroaa suomalaisesta.

Piikkejä ja paperisotaa

Keniaan ei noin vain lähdetäkään ja vaihto vaatii kiitettävän määrän paperisotaa. Lisäksi Keniaan menijöitä odottaa myös muutaman rokotteen ottaminen - minä selvisin kolmella rokotteella. Päätin ottaa tetanus- eli jäykkäkouristusrokotteen tehosteen, sillä edellisen tehosteen ottamisesta on kahdeksan vuotta, ja jos sattuisin saamaan esim. likaisen haavan Keniassa, tehoste pitäisi ottaa siellä. Lisäksi sain B-hepatiittiroketesarjan viimeisen rokotteen (koulu oli tarjonnut aiemmat kaksi viime lukuvuotena). A-hepatiittirokotuksen olen ottanut jo aiemmin. Keniaan täytyy ottaa myös keltakuumerokote sekä lavantautirokote, jonka sain tablettimuotoisena. Rokotteiden lisäksi minun on syötävä koko matkan ajan myös malarianestolääkettä. Valitsin malarianestolääkkeeksi pahamaineisen Lariamin, sillä tarjolla olleesta kolmesta vaihtoehdosta yksi oli antibiootti (en todellakaan halua syödä antibiootteja ellei ole ihan pakko) ja toinen oli älyttömän kallis, joten jäljelle jäi siis Lariam. 

Lariamin mahdollisia "ihania" sivuvaikutuksia.

Olen nyt ottanut Lariam-tabletin kaksi kertaa (lääke otetaan kerran viikossa) ja toistaiseksi en ole huomannut mitään haittavaikutuksia. Haittavaikutukset voivat tosin ilmetä myöhemminkin, joten ei kai auta muu kuin toivoa parasta.

Paperisodan ja piikkien ottamisen lisäksi olen uusinut passini, ostanut lentoliput, hankkinut viisumin sekä matkustaja- ja matkatavaravakuutuksen, tehnyt matkustusilmoituksen ulkoministeriölle, ostanut uuden matkalaukun ja muuta tarpeellista tavaraa. Vielä on joitakin juttuja hankkimatta, ja minun täytyy varmaan aloitella pakkaaminen jo tänään, jotta ehdin käydä huomenna kaupoilla, jos huomaan tarvitsevani vielä jotakin.

Parhaat vinkit tulevaa seikkailua varten olen saanut viime keväänä Kakamegassa olleelta toiselta vaihtarilta (kiitos Tytti! <3). Hänen mukaansa tulevan majapaikkani vieressä on suuri kauppa, joka muistuttaa täkäläisiä marketteja valikoimaltaan. Muutenkin kaikki paljon matkustelleet tutut ovat kehottaneet ottamaan mukaan mahdollisimman vähän tavaraa. Siihen pyrinkin mutta joudun kuitenkin raahaamaan mukanani aikamoisen arsenaalin kosmetiikkaa, sillä epäilen vahvasti, että Kakamegan kokoisen kaupungin marketista ei löydy luomukosmetiikkatuotteita, joita pääasiassa käytän. Mutta onneksi voin jättää tyhjät putelit sinne, joten paluumatkaa varten laukkuun vapautuu taas tilaa. Kaikenlaisesta karsimisesta huolimatta pahoin pelkään, että matkalaukku tulee painamaan suunnilleen tonnin. Heh.

Luulisi tämän kaverin erottuvan hyvin
matkatavarahihnalta.

Kaikenlaista järjestelemistä vielä riittää mutta enköhän saa tehtyä ainakin kaikki pakolliset jutut ennen lähtöä. Tuntuu uskomattomalta, että lähtö on tosiaan jo ylihuomenna. Veikkaanpa, en jännitykseltä saa nukuttua lähtöä edeltävänä yönä, varsinkin kun lennän jo aamulennolla Helsinkiin. Sieltä matka jatkuu muutaman tunnin odottelun jälkeen Amsterdamin kautta Nairobiin. Viimeisen pätkän lennän Kenya Airwaysin koneella Nairobista Kisumuun, jonne saavun keskiviikkona aamupäivällä. Edessä on siis yli vuorokauden kestävä matkustusmaraton ja täytyy vain toivoa, että kaikki menee hyvin.

Kirjoittelen vielä toisen postauksen siitä, miksi päätin lähteä vaihtoon juuri Keniaan but for now, so long my friends!