Safari Masai Marassa, osa 1

Elämäni yksi jännittävimmissä viikoista alkaa olla ohi. Olen taas monta kokemusta rikkaampi vietettyäni kolme päivää safarilla Masai Marassa. Näin paljon ja tapasin upeita tyyppejä. Kerta kaikkiaan unohtumaton kokemus mutta myös yllättävän rankka. Postaan safarista kahdessa osassa, jotta teille ei tule kuvaähky eikä tästä tule taas loputtoman pitkä kirjoitus. Mutta aloitetaan. 

Maanantai 31.10.

Lähtö Kakamegasta koitti siis maanantaiaamuna. Olin sopinut Harrietin ja hänen miehensä luottokuskin Freddien kanssa, että hän hakee minut Kamadepistä ja vie minut Kisumun lentokentälle. Freddie saapui hyvissä ajoin (harvinaista kenialaisille!) ja vei minut turvallisesti lentokentälle. Olin tehnyt lähtöselvityksen jo edellisenä iltana netissä, joten minulla oli hyvin aikaa odotella koneen lähtöä kentällä. Kisumun kenttähän on varsin pieni eikä siellä ole paljon nähtävää. Hieman jännitti ja mietin, palaako mun lentopelkoni, joka katosi silloin kun lensin Keniaan. Jonkin verran minua kieltämättä hermostutti varsinkin, kun meno oli hieman töyssyistä Nairobia lähestyttäessä, mutta siitä huolimatta jännitys oli varsin vähäistä. 

Selvisin turvallisesti Nairobiin, jossa seuraava jännitysmomentti olikin, onko suomalaisen opettajani luottomies minua vastassa kentällä. Totta puhuen en epäillyt sitä hetkeäkään: olin jälleen jossain ihmeflow’ssa ja luotin siihen, että kaikki menee hyvin. Ja toden totta, Joseph odotti minua kentällä niin kuin oli luvannut ja hänen kuljettajansa vei meidät turvallisesti Sunrise Hoteliin, jossa vietin seuraavan yön. 

Hotellihuone osoittautui kivaksi.

Hotelli oli varsin siisti ja viihtyisä (varsinkin Kamadepiin verrattuna) ja kyllä minä kehräsin onnesta, kun vällyjen väliin kömpiessäni tajusin, että peiton ympärillä oli pussilakana! Oi, pienet ilot! Nukuin yön kohtalaisen hyvin, vaikka jostain päin kuuluikin bassonjytkettä. Onneksi korvatulpat pelastivat. 

Tiistai 1.11.

Aamupalan jälkeen Joseph haki minut hotellista ja vei kohtaamispaikalle, jossa nousin pakettiauton kyytiin. Siis sellaiseen, jonka takaosassa on istuimia. Kyydissä oli jo neljä muuta tyyppiä: lähemmäs kuusikymppinen Per Ruotsista (he he, det var roligt) ja hänen viehättävä ja huomattavasti nuorempi kenialainen tyttöystävänsä sekä nuori brittinainen ja hänen kenialainen poikaystävänsä. Ja niin me lähdettiin ajelemaan kohti Masai Maraa. Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme huoltoasemalle ja odottelimme varmaan melkein puoli tuntia, kunnes uruguaylainen Federico liittyi joukkoon. Ilmeisesti Federicon olisi pitänyt olla toisessa autossa, mutta hänet oli unohdettu hakea hotellistaan.

Meinasi muuten iskeä pieni paniikki, kun pysähdyttiin näköalapaikalle, josta on hienot näkymät Rift Valleyyn. Tajusin että juuri ennen lähtöä ostamani Olympuksen mikrojörjestelmäkamera ei suostunut ottamaan kuvia. Kirosin mielessäni, että ei näin voi tapahtua juuri, kun olen menossa safarille! Onneksi älysin matkan jatkuttua ottaa objektiivin irti ja panna sen takaisin paikoilleen, jolloin kamera alkoi taas pelittää. Mutta sitä ennen ehdin nollata kaikki asetukset ja pyyhkiä muistikortin tyhjäksi, joten menetin kaikki siihen mennessä ottamani kuvat. Onneksi aiemmat kuvat ovat tallessa tabletilla, mutta Nairobissa ottamani muutamat kuvat menetin kokonaan. Tärkeintä on kuitenkin, että kuvaaminen safarilla onnistui niin hyvin kuin meikäläisen kuvaustaidoilla on mahdollista. 

Näkymä Rift Valleyyn (kuva otettu kännyllä kameran
temppuilun takia).

Matka Masai Maraan oli yllättävän pitkä, ja olimme perillä leirissä vasta joskus puoli kolmen aikoihin. Osittain matkan pitkä kesto johtui huonokuntoisista teistä, joilla oli pakko ajaa hiljaa. Töyssyt myös tuntuivat eniten takapenkillä, jonka jaoin Federicon kanssa. Taidettiin kumpikin lyödä päämme pari kertaa pakun kattoon.

Majoitus oli Lenchada Tourist Campissa, joka on budjettitasoinen majapaikka. Majoitus oli siis teltoissa, jotka oli rakennettu kivijalan päälle ja joissa oli oikea suihku ja vessanpönttö. Minut pantiin samaan telttaan myös yksin matkustavan amerikkalaisen Morganin kanssa, mikä vasta oli oikea onnenpotku. Morgan osoittautui aivan ihanaksi ihmiseksi ja koska en ole mikään eräjormatar, oli tosi mukava saada kämppis villin luonnon keskelle. Olimme syöneet lounasta tulomatkalla eräässä ravintolassa, joten ensimmäiselle ajelulle lähdettiin jo tunnin kuluttua. Federico siirtyi siihen autoon, jossa hänen olisi kuulunut saapua leiriin. Minä ja kaksi pariskuntaa olimme mukana ensimmäisellä ajelulla. Totta puhuen olisi ollut mukavampaa olla toisessa autossa, sillä kyseisessä autossa oli vain yksi pariskunta ja muutenkin nuorempaa porukkaa (ja muita sinkkuja!). Tosin seuraavana päivänä mun seuraksi takapenkille liittyi kärttyisä vanha brittimies, joten en osaa sanoa, kumpi oli pahempi vaihtoehto: jakaa takapenkki kärttyisän ukon kanssa vai olla viides pyörä. 

Mun ja Morganin oma teltta, Everest.

Toisen auton jengi lähdössä ensimmäiselle safariajelulle.
Vasemmalla aasialainen nainen, jonka nimeä en tiedä,
hollantilainen Valerie, mun kämppis Morgan sekä
israelilainen pariskunta.

Ensimmäisen illan ajelu kesti vajaat kolme tuntia, ja palasimme leiriin, kun pimeä alkoi laskeutua. Pakun katto oli nostettu ylös, jotta voisimme ottaa kuvia kattoluukun kautta. Tuntuihan se vähän surrealistiselta ajella villin luonnon keskelle. Hetken olo oli kuin olisin ollut Jurassic Park -elokuvan lavasteissa. Odotin jonkun dinon tömistelevän hetkenä minä hyvänsä näkyviin. No, dinoja ei näkynyt mutta muita elukoita sitäkin enemmän. Matkalla leiriin olin jo nähnyt yhden seepran, paviaanin ja strutsin, mikä oli jo tuntunut hassulta. Ensimmäisenä taidettiin nähdä pahkasika. Sitä seurasi muutama gnuu, seepra ja antilooppi. Eikä mennyt kauan, kun nähtiin monta kirahvia. Katsoin kirahveja pala kurkussa. Luoja, että ne ovat upeita eläimiä ja jotenkin ylimaallisia. Täytyy sanoa, että kaikista näkemistäni eläimistä pidin eniten juuri kirahveista. Jokin niissä upeissa honkkeleissa lämmitti mun sydäntä. 

Kaunottaret.

Pahkasika.

Toinen ensimmäisenä päivänä bongatuista
urosleijonista.

Alueella liikkui varmaan kymmenkunta safariautoa ja kuskit pitivät toisiinsa yhteyttä radiopuhelimella. Kun joku kuljettaja näki jotain katsomisen (ja kuvaamisen) arvoista, hän ilmoitti asiasta muille kuljettajille, ja pian paikalla pörräsikin useampi auto ihmettelemässä näkyä. Minun kävi toisaalta hieman sääliksi eläimiä, kun joutuvat elämään päivästä toiseen turistien ympäröimänä, mutta toisaalta eläimet näyttivät tottuneen siihen. Ja turisteilta ei jää sillä tavoin mitään näkemättä – ainakin jos sattuvat olemaan suht lähellä, kun ilmoitus kiinnostavasta elukasta tulee. 

Kirahvien jälkeen näimmekin kaksi urosleijonaa. Veljekset, kuskimme Amos kertoi. Veljekset vain köllöttelivät ruohikossa eikä niillä näyttänyt olevan huolen häivää. Ihan lähellä oli myös pari puhvelia mutta leijonat eivät välittäneet niistä. Puhvelit ovat kuulemma liian isoja leijonan saaliiksi. Vähän myöhemmin bongasimme myös muutaman naarasleijonan. Ja seuraavaksi näimme yksinään liikkuneen 14-vuotiaan uroselefantin. Sitä kävimme kyttäämässä ja kuvaamassa hieman kauempaa, sillä Amosin mukaan yksinäiset uroselefantit voivat olla hieman arvaamattomia. En tiedä johtuuko se niiden lemmenkipeydestä vai ovatko ne vain kärttyisiä murkkuikäisiä, heh. Elefantti ei kuitenkaan ollut moksiskaan meistä. 

Lemmenkipeä nuori elefantti.

Pian elefantin bongauksen jälkeen palasimme leiriin, sillä alkoi tulla pimeä. Paluumatkalla seisoin jonkin aikaa, katselin kattoluukusta hämärtyvää savannia ja annoin iltatuulen tuivertaa hiuksiani. Ja olin onnellinen. Tuntui, että taas uudet palaset loksahtivat paikoilleen sydämessäni. Täällä minä olin, keskellä Afrikan villiä luontoa, ja se oli samalla omituista ja täysin luonnollista. Ajattelin taas, miten vähän loppujen lopuksi tiedän mistään mitään ja miten ihmeellisiin seikkailuihin voi päätyä vain kuuntelemalla sydäntään. En olisi ikinä päätynyt Afrikkaan, jos en olisi kuunnellut intuitiotani. Ja juuri sillä hetkellä en olisi voinut olla onnellisempi päätöksestäni tulla tänne.  

Gnuut.

Ensimmäisen ajelun matkaseuralaiset.

Palasimme leiriin, jossa päivällinen tarjoiltiin puoli kahdeksalta. Ruoka oli kasvisruokavoittoista ja sain pitkästä aikaa perunamuusia, nam. Mun ruokahalu on kuitenkin edelleen karkuteillä, joten söin aika vähän. Päivällisen jälkeen minä ja Morganin palasimme telttaamme ja kerroimme toisillemme lyhyesti elämäntarinamme. Tulimme juttuun todella hyvin ja olimme molemmat kiitollisia siitä, ettei kummankaan tarvinnut nukkua teltassa yksin. Morgan nukahti nopeasti mutta minä en saanut millään unta ja kuuntelin yön ääniä varmaan yhteen asti aamuyöllä, ennen kuin nukahdin. 

Keskiviikko 2.11.

Seuraavana aamuna söimme nopeasti aamupalan ja lähdimme toiselle ajelulle. Toisen päivän ajelu oli todella pitkä, ja palasimme leiriin vasta joskus neljän jälkeen iltapäivällä. Toisen auton porukka itse asiassa vieraili vielä masaikylässä ennen leiriin paluuta mutta meidän automme ei. Kukaan ei kyllä missään vaiheessa edes kysynyt minulta, haluanko käydä masaikylässä, mutta olin paluumatkalla jo niin väsynyt ja kiukkuinen, että oli parempikin, etten mennyt vierailemaan masaiden luona. 

Mutta palataan takaisin toisen safaripäivän aamuun. Ajoimme takaisin luonnonpuistoon samaa reittiä kuin edellisenä päivänä. Tällä kertaa näimme paljon enemmän eläimiä. Vastaan tuli niin gaselleja, antilooppeja, elefantteja, seeproja, gnuita, puhveleita, hyeenoja ja sakaaleja. Näimme myös monta leijonaa, mukaan lukien naarasleijonan, joka oli juuri saalistanut nähtävästi gasellin. Itse tappo jäi meidän auton väeltä näkemättä mutta olihan se jännä nähdä leijonan ihan livenä raahaavan saalistaan pennuilleen (pentuja emme kuitenkaan nähneet).

Leijona saaliineen.

Ajelu töyssyisessä maastossa oli yllättävän rankkaa (vaikka en itse ajanutkaan) eikä siinä välttynyt kolhuilta ja mustelmilta. Jokainen kolhu oli kuitenkin sen arvoinen. Toisena päivänä ajoimme pitemmälle puistoon, itse asiassa ihan Tansanian rajalle. Onneksi mulle ei muuten käynyt Tansaniassa kuten Nylundille (kiitos sisko tästä kuvasta, heh):

Kyllä Fingerporissa osataan!

Rajalla käynnin jälkeen ajoimme Mara-joelle, jossa virtahevot ja krokotiilit asustavat. Söimme eväitä kuskien joentörmälle levittämillä huovilla. Olihan se vähän hassua rouskutella omenaa samaan aikaan, kun alhaalta joelta kuuluu virtahepojen hirnahtelua ja nälkäinen paviaani tuijottaa läheisestä pusikosta vaativasti. Kaipa silläkin oli nälkä, heh. 

Eväiden syömisen jälkeen aseistetut puistonvartijat lähtivät esittelemään meille joenrantaa ja virtahepoja mutta siitä kerron lisää seuraavassa postauksessa. Pysykää siis kuulolla!