Fiilikset täällä Keniassa ovat edelleen olleet todella vaihtelevat. Välillä on oikein iloinen ja tyytyväinen olo ja hymyilyttää, sitten taas ihan puskista iskee surullinen ja suorastaan masentunut olo. Juuri tuossa pohdiskelinkin rakkaan ystäväni kanssa, että mahtaako tuo malarianestolääkkeeni Lariam tehdä minusta näin sekopäisen, sillä kotosalla olo on huomattavasti tasaisempi enkä ole taipuvainen synkkyyteen. Lariam nimittäin voi aiheuttaa masennusta ja herra ties mitä muuta. Pitää seurailla tilannetta ja vaihtaa lääkettä, jos tämä tunteiden vuoristorata jatkuu. Se on nimittäin aika uuvuttavaa. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin hyvä mutta sitähän ei tiedä, miltä tunnin päästä tuntuu, heh.
Tämä viikko oli rankanpuoleinen siksi, että vietin sen synnärillä. Täkäläinen labour ward on kyllä melkoinen paikka. Synnytyslavereita on yhteensä kahdeksan kahdessa eri huoneessa ja kuulemma joskus naiset synnyttävät myös vastaanotossa, laverilla joka on tarkoitettu leikkaussaliin pääsyä odottaville äideille ja kuulemma jopa hoitajien pöydällä, jos tilaa ei muuten ole. Sillä lailla. Lääkkeellistä kivunlievitystä ei käytetä ja kun tiedustelin syytä, niin syynä on kuulemma se, että lääkkeet ovat kalliita eikä synnytyksen lääkkeellistä kivunlievitystä pidetä tärkeinä. Eräs lääkäri jopa selitti minulle, että kivunlievitys hidastaa synnytyksen edistymistä. Jahas. Ainoa tarjolla oleva lievitys synnytystuskiin on se, jos hoitaja tai opiskelija jaksaa hieroa synnyttäjän selkää. Esittelin parille synnärin tyypille Youtubessa olevaa HUS:in englanniksi tekstitettyä synnytysvideota, jossa esitellään synnytyksen kulku suomalaisessa sairaalassa, ja kyllähän kaverit ihmettelivät silmät suurina Suomen-meininkiä aivan kuten minä täkäläistä menoa. Hieman on siis eroa. Toki Kakamega County General Hospital on kunnallinen sairaala ja suurin osa potilaista todella köyhiä. Kenialaisissa yksityissairaaloissa kuulemma onkin enemmän välineitä ja tarvikkeita ja muutenkin paremmat oltavat.
 |
| Toinen synnytyssali. |
 |
| Synnärin tarvikekärry. |
Minulle synnäri oli kyllä niin epämukavuusaluetta kuin olla ja voi. Ensimmäisenä päivänä pääsin todistamaan lapsen syntymää ensimmäistä kertaa elämässäni ja olihan se hurja näky. Yhtäkkiä vauvan pää vain putkahtaa näkyviin äitinsä jalkovälistä kuin jossakin alien-filmissä ja samassa vauva jo nostetaan äidin vatsan päälle. Kyllä siinä sai vaivihkaa pyyhkiä tippaa linssistä. Täällä vauvat tosiaan nostetaan äidin vatsalle heti syntymän jälkeen mutta ei kuitenkaan ihokontaktiin vaan värikkään liinan päälle, jonka äidit tuovat mukanaan sairaalaan.
Vauva on äitinsä vatsalla hetken, kun sitä kuivataan ja virvoitellaan tarvittaessa ja kun napanuora leikataan, sitten vauva nostetaan ilmaan jotta äiti näkee kumpaa sukupuolta se on ja sen jälkeen vauva viedään lämpöpöydälle, jossa hoitaja tai opiskelija vielä pyyhkii vauvaa, laittaa sen ranteeseen tunnistusrannekkeen, käärii vauvan liinaan kylmettymisen estämiseksi ja laittaa silmiin antibioottivoidetta tulehdusta estämään. Siinä se vastasyntynyt pieni tirppa saa ihmetellä, mihin hittoon hän on oikein saapunut, kunnes jossakin vaiheessa hänet viedään äidilleen syömään. Synnärin seinällä olevissa julisteissa sanotaan, että rintaruokinta pitäisi aloittaa tunnin sisällä, mutta käytännössä niin ei useinkaan tapahdu vaan vauva joutuu odottamaan pitempään, että pääsee takaisin äidilleen. Mitään ihokontaktissa olemista tai kenguruhoitoa en ole täällä nähnyt eikä synnyttäjällä ole koskaan myöskään omaa tukihenkilöä mukanaan synnytyksessä. Sen sijaan ympärillä voi pörrätä useampikin hoitaja ja opiskelija. Ja tosiaan mitään yksityishuoneita ei ole, vaan synnyttäjät makaavat vierekkäisissä pedeissä eikä väliverhojakaan aina lasketa alas.
 |
| Tällaisessa vempeleessä lämmitettiin synnyttäneille äideille pesuvettä. |
 |
| Antibioottivoiteita joita hierottiin vastasyntyneiden silmiin. |
Synnärillä saamani ohjaus ei ollut kovin kummoista. Osaston johtava hoitaja Zipphora (ainakin ymmärsin hänen olevan osaston johdossa) on aivan ihastuttava nainen, joka huokuu hyvää energiaa ja joka selvästi nauttii työstään. Zipphora esitteli osaston maanantaiaamuna minulle ja parille muulle opiskelijalle, jotka myös aloittivat tuona päivänä ja myöhemmin hän huikkasi minulle: ”Come here, darling” kutsuen minut kuuntelemaan sikiön sydänääniä sillä tötteröllä, jolla en edelleenkään niitä ääniä kuule. Varsinkaan synnärillä, jossa viereisessä pedissä saattaa maata kivusta huutava toinen synnyttäjä. Zipphoraa lukuun ottamatta suurin osa henkilökunnasta ei kuitenkaan kiinnittänyt minuun juurikaan huomiota tai sitten he yllyttävät minua kätilöimään, mistä kauhuissani kieltäydyin, koska minusta tuntui, että en todellakaan tiedä mitä tehdä. Huomasin myös, ettei minulla ollut juurikaan motivaatiota tarttua hommiin, koska ei synnäriympäristö kerta kaikkiaan vain ole minun juttuni. Ymmärrän nyt paremmin niitä opiskelututtuja, jotka irvistelevät ja pyörittelevät silmiään joutuessaan suorittamaan pakollisen harjoittelun esimerkiksi leikkurissa tai psykiatrisella osastolla, jos kokevat ettei perioperatiivinen tai psykiatrinen hoitotyö ole heidän juttunsa. Toki sitä motivaatiota olisi hyvä kaivaa esiin vaikka kivenkolosta mutta huomasin, että oli helpompi jättäytyä sivustaseuraajan rooliin. Synnärillä oli välilä myös todella hektistä ja kaoottista, kun monta synnyttäjää ähki ja puhkui yhtä aikaa, ja minä vain toivoin että olisin missä tahansa muualla kuin siellä kaaoksen keskellä. En ole ikinä viihtynyt kiireisessä ympäristössä, siksi synnäri tai esimerkiksi ensiapuosasto ei ole minulle mikään otollisin työympäristö.
 |
| Synnärin kymmenen yleisintä ongelmaa synnytyksessä. Vastaava taulu löytyy maternity wardin jokaiselta osastolta. |
Jos jotakuta ällöttää synnytyksen melko yksityiskohtainen kuvaus, hän skipatkoon seuraavat pari kappaletta.
****Synnytyskuvaus alkaa****
En osaa vieläkään sanoa, mikä minuun iski torstaina. Huomasin heti aamusta, että sen lisäksi että olin itse jotenkin korkeammassa mielentilassa, myös osaston energiat olivat jotenkin positiivisemmat. Niinpä erään hoitajan ehdottaessa minulle pian syntyvän vauvan kätilöimistä suostuin siihen kauhusta jäykkänä mutta toisaalta uteliaana. Ja tietysti pyysin, että muut työntekijät auttavat minua, koska enhän minä tiennyt mitä hittoa tehdä. Vierekkäisillä pedeillä makasi kaksi synnyttäjää, molemmat hyvin lähellä ponnistusvaihetta. Minä sain assarikseni hoitsuopiskelijan ja ensin minun oli tarkoitus auttaa maailmaan kovasti valittavan äidin vauva, mutta kävikin niin, että viereisen pedin nainen ehti edelle, joten minut siirrettiinkiin kätilöimään hänen vauvansa. Ei muuta kuin kumihanskat käteen ja menoksi. Onneksi varsinaisen assarin lisäksi pedin jalkopäässä minua oli neuvomassa kolme muutakin hoitajaa ja opiskelijaa ja he huutelivat minulle innokkaasti ohjeita, kun minä tuskan hiki otsalla tein työtä käskettyä. Yritin parhaani mukaan tukea äidin välilihaa ohjeiden mukaisesti, kun äiti ponnisti ja ponnisti. Lopulta vauvan pää putkahti esiin, ja minun piti tsekata, ettei napanuora ollut vauvan kaulan ympärillä (ei onneksi ollut ja onneksi toinen hoitaja vielä tuplatsekkasi asian) ja kuivata vauvan kasvot pumpulitupolla (minkä tajusin tehdä vasta kolmannella kehotuksella). Seuraavalla ponnistuksella vedin vauvan ulos ja nostin äidin vatsalle. Hieman hirvitti, että kallisarvoinen paketti lipeää käsistä mutta onneksi ei. Sitten piti leikata napanuora mutta eihän siitä mitään tullut. Joko en osannut käyttää veistä oikein tai sitten olin vain epävarma, joten annoin homman assarini hoidettavaksi. Tämän jälkeen neuvonantajat käskivät minun nostaa vauvan äidin vatsalta ja minä olin jo viemässä vauvaa lämpöpöydälle, kun minulle huudettiin, että ei, minun pitää näyttää vauvaa äidille, jotta tämä näkee vauvan olevan poika. Selkis.
Sukupuolen esittelyn jälkeen assari vei vauvan lämpöpöydälle ja minun olisi pitänyt hieroa äidin vatsaa ja samalla vetää istukkaa ulos napanuorasta ja yritin kyllä, mutta en tietenkään osannut tehdä sitä oikein ja minua myös hirvitti kiskoa napanuoraa, koska pelkäsin sen tai istukan repeävän. Niinpä yksi kokeneemmista hoitajista tuli hoitamaan homman. Ja kyllähän se ammattilaiselta käytti kätevästi ja istukka tuli varsin siististi ulos. On muuten harvinaisen ällöttävän näköinen möykky se istukka, vaikka toki elintärkeä vauvalle. Tässä vaiheessa minun työni oli tehty. Eräs toinen hoitaja ompeli äidille pari tikkiä ja minä sain mennä ihailemaan maailmaan juuri auttamaani pikkumiestä. Olihan poika aivan uskomattoman söpö. Ja oli myös hienoa, että vauva alkoi itkeä heti äitinsä vatsalla eikä siis tarvinnut virvoittelua tai hapettamista. Apgarin pisteitäkin pieni sai täydet kymmenen. Kokemus oli kyllä hurja, pelottava ja ikimuistoinen. Olin iloinen, että lopulta uskaltauduin kätilöimään, mutta samalla totesin, että minusta ei silti olisi kätilöksi. Kätilöinti ei todellakaan ole luontaista minulle enkä tunne sitä kohtaan minkäänlaista sydämenpaloa.
 |
| Tällaisen vesselin autoin maailmaan. |
****Synnytyskuvaus päättyy****
Minun kätilönurani jäi yhden vauvan kätilöintiin, siinä oli ihan tarpeeksi jännitystä yhdelle päivälle. Viimeinen päiväni synnärillä eli perjantai oli varsin hiljainen päivä ja siitä iso osa meni laadunvalvontakoulutuksessa istuessa, mikä oli mielestäni kyllä kaikkien paikalla olleiden ajan täyttä tuhlaamista. Perjantaina lähdin harkasta vähän aiemmin iloisena siitä, että minun ei tarvitse enää palata sinne ja ensi viikolla pääsen synnyttäneiden naisten osastolle.
 |
| Tällaisille lämpöpöydille vauvat laitetaan pötköttämään syntymän jälkeen. Usein samalla pöydällä makaa kaksikin vauvaa. |
Torstaina sattui huvittava tapaus, kun eräs tyylikkäästi pukeutunut nainen tuli juttelemaan minulle. Hän kysyi, olenko sairaanhoitajaopiskelija ja kysyi mistä olen kotoisin. Olin kuulemma tervehtinyt häntä edellisellä viikolla antenatal-osastolla. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka nainen oli ja mietin, oliko hän mahdollisesti joku opettaja, jonka olin saattanut tavata. Niin kuin olen varmasti maininnutkin, minulla on ollut täällä vaikeuksia erottaa ihmisiä toisistaan. Jotkut tyypit jäävät kyllä heti mieleen mutta joidenkin kohdalla pitää vain ihmetellä, että ai, mekö ollaan tavattu aiemminkin. Paras strategia onkin tervehtiä ja kätellä kaikkia iloisesti kuin vanhoja tuttuja, vaikka ei olisikaan mitään muistikuvaa siitä, onko tavannut tyyppiä koskaan aiemmin. No, tämä nainen kertoi olevansa vakuutusmyyjä. Hän kysyi, onko minulla lapsia ja kun vastasin, ettei ole, hän sanoi heti että sinun pitää ottaa afrikkalainen mies, niin saat ruskeita vauvoja. Eikä ole muuten ensimmäinen kerta, kun joku käskee minua ottamaan afrikkalaisen miehen ja tekemään ruskeita vauvoja. Minä yleensä vain nauran moisille ehdotuksille enkä ala selittää, että en halua lapsia. Kenialaiset ovat hyvin perhekeskeisiä ja perheet ovat usein suuria, joten heidän on hyvin vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa olla vapaaehtoisesti lapseton. Nainen kysyi, onko minulla poikaystävää ja kun jälleen vastasin kieltävästi, niin hän ehdotti sokkotreffejä veljensä kanssa. Siinä vaiheessa sanoin, että hänen veljensä on varmasti oikein mukava mutta sokkotreffit eivät ole oikein minun juttuni. Onneksi nainen ei alkanut inttää aiheesta, sanoi vain, että rukoile Jumalaa, kyllä se sulle miehen antaa. Jo vain. Heh.
Miehistä puheen ollen, Suomessa ihmiset yleensä kommentoivat kahdella tavalla kuullessaan minun aikeistani lähteä vaihtoon Keniaan. Ensimmäiseksi yleensä ihmetellään minun rohkeuttani ja toinen kommentti on yleensä se, että palaan täältä kotiin musta mies kainalossa tai jään tänne jonkun mustan miehen vaimoksi. Minua on sekä huvittanut että ärsyttänyt moiset kommentit, joita ovat siis sanoneet niin tutut kuin vähemmän tutut ihmiset. No joo, kyllähän tänne lähteminen ja vieläpä yksin vaati jonkin verran rohkeutta mutta en minä silti millekään kuulennolle lähtenyt. Toivon mukaan kaikki menee täällä hyvin ja palaan ehjänä kotiin joulukuussa. Ja mitä taas tulee mustiin miehiin tai ylipäätään miehiin, niin jos yhtään minua tuntisi, niin tietäisi, että viimeisenä minulla on miehet olleet mielessä, kun olen päättänyt lähteä tänne vaihtoon. Ei minulla ole mitään tummaihoisia miehiä vastaan ja itse asiassa lähes kaikki täällä tapaamani miehet ovat olleet hirmu mukavia, mutta en todellakaan ole tullut tänne romanssi mielessäni. Ja täytyy kyllä myöntää, että mitä tässä kenialaisia on oppinut hieman tuntemaan, niin kyllähän kulttuurierot ovat aika suuret ja parisuhde on tarpeeksi haastava ilmankin niitä. Ja vaikka monet naiset täällä ovat sanoneet minulle, että joo, ota afrikkalainen mies, niin toisaalta vielä useampi on sanonut minulle, että kenialaiset miehet ovat vätyksiä ja pettäjiä ja nainen on parisuhteessa se, joka joutuu sietämään kaikenlaista ja loppujen lopuksi pitää perheen koossa. Mixed messages, anyone? Tietenkään ei voi yleistää ja sanoa, että kaikki kenialaiset miehet ovat sellaisia mutta kieltämättä noita juttuja kuunnellessa tulee olo, että niin, miksi te haluattekaan minun ottavan kenialaisen miehen? Tietenkään koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta en oikein usko, että palaan täältä mies kainalossa.
Eilen pääsin ensimmäistä kertaa vieraaksi ihan aitoon kenialaiseen kotiin. Yksi jos toinenkin on patistanut minua lähtemään liikkeelle ja tapaamaan ihmisiä, koska sitä jämähtää helposti tänne kämpille, kun minulla ei ole matkakumppania, jonka kanssa olisi helppo lähteä tutkimaan paikkoja. Olen muuten antanut kenialaisen puhelinnumeroni varmaan viidelletoista ihmiselle (heidän omasta pyynnöstään, en sitä yleensä kenellekään tyrkytä) mutta kukaan ei siitä huolimatta soita minulle tai ehdota tapaamista. Tai sitten tapaamista ehdotetaan pelkästään small talk -mielessä, jonka tämä hölmö suomalainen ottaa välillä tosissaan. Kenialaisilla on muutenkin erilainen aikakäsitys ja nähtävästi erilainen käsitys sovituista asioista kuin suomalaisilla. Olen siis ottanut sen asenteen, että jos joku sanoo, että joo, meidän pitää ehdottomasti tavata ja tehdä sitä ja tätä yhdessä, sanon kiitos, se kuulostaa mukavalta mutta en silti ota ehdotusta tosissani. Niinpä en ottanut lainkaan tosissani sitä, kun sairaalassa käynyt opettaja Anne sanoi minulle hakevansa minut kylään luokseen lauantaina, jotta näen hänen kotinsa ja tapaan hänen lapsensa.
 |
| Nämä Finnish Nightmares -sarjikset ovat niin totta! Heh. |
Mutta kappas vaan, niin vain Anne soitti minulle lauantaina puoli yhdeltätoista ja sovittiin, että hän hakee minut luokseen yhden aikoihin. Lopulta Anne lähetti jonkun tuttunsa hakemaan minut, sillä hänen oma autonsa oli jäänyt jumiin autotalliin, kun pihalle oli tuotu sorakasa. No, eipä siinä. Oli mielenkiintoista päästä näkemään aito kenialainen koti. Koti oli omalla tavallaan oikein viehättävä kolmen makuuhuoneen omakotitalo, toki hyvin erilainen suomalaisiin taloihin verrattuna. Samalla tontilla oli myös pari muuta taloa, jossa Annen mukaan asuu hänen vuokralaisiaan. Annella on kolme lasta, joilla on leikkikavereinaan naapurin lapsia. Ja jokainen lapsi saa syödäkseen myös naapurissa, joten yhdenkään vanhemman ei tarvitse esimerkiksi töissä tai asioilla ollessaan olla huolissaan siitä, että oma lapsi joutuisi olemaan nälissään kotona. Moinen yhteisöllisyys on minusta todella hienoa. Annen luona asui myös teini-ikäinen sukulaistyttö. Sekin on kuulemma yleistä, että kenialaiset ottavat katon päälleen tarvitsevan sukulaisen luokseen asumaan. Ja luonnollisesti joku aikuisista lapsista ottaa ikääntyvät vanhemmat luokseen asumaan, kun nämä eivät enää pärjää omillaan. Keniassa on kuulemma aika vähän vanhainkoteja, sillä nuoremmat sukupolvet tosiaan huolehtivat vanhemmista.
 |
| Matkalla Annen luo napsaisin parit ylivalottuneet kuvat. Kakamegan kaoottista liikennettä. |
 |
| Holden Mall, jossa sijaitsee minun "lähi-Prismani" eli Nakumatt. |
Annen luona vierähtikin melkein koko päivä. Anne tarjosi minulle paritkin sapuskat ja juttelimme kaikkea maan ja taivaan väliltä. Anne hämmästeli hyvää englannin kielen taitoani ja myönsin, että olen opiskellut englantia yliopistossa. Samaa hämmästelivät myös Annen luona piipahtaneet naapurit. Hyvä englannin kielen taito onkin ollut asia, josta olen ollut todella kiitollinen täällä ollessani. Kenialaisilla on oma aksenttinsa, josta on joskus vaikea saada selvää mutta nyt olen jo tottunut siihen ja ymmärrän lähes kaiken, kun minulle puhutaan englanniksi. Swahilia osaan edelleen vain muutaman sanan. Vaikka lääketieteellinen sanasto ei ollut minulle mitenkään hirveän tuttua etukäteen muutoin kuin englanninkielisistä sairaalasarjoista, niin yllätyksekseni olen ymmärtänyt siitäkin suurimman osan, kunhan ensin opin maternity wardilla tiuhaan viljeltävät lyhenteet. Mietinkin, että sellaiselle, joka ei puhu kovin hyvää englantia, Kenia ja varsinkin sairaala voi olla aika haastavakin ympäristö, sillä kenialaisten englannista ei ole yhtä helppo ottaa selvää kuin britti- tai amerikanenglannista. Mutta kaikkeen tottuu. Ja toki tästäkin kokemuksesta saa enemmän irti, kun ymmärtää suurimman osan siitä, mitä puhutaan. Olen huomannut, että englannin puhuminenkin sujuu nyt jo paljon rennommin ja sujuvammin kuin alussa vaikka siitä onkin monta vuotta, kun olen englantia näin paljon käyttänyt päivittäisessä elämässä. Saa nähdä, alanko jossakin vaiheessa nähdä englanninkielisiä unia. Muistelen, että se rajapyykki ylitettiin noin kolmen kuukauden kohdalla kun olin nuorempana Englannissa puoli vuotta.
 |
| Annen suloiset muksut. |
 |
| Lounaaksi oli lihapataa ja chapatia (tuo lätty). |
Oli mukava käydä Annen luona mutta visiitin jälkeen olin kyllä melko uuvuksissa. Introvertille monen tunnin visiitti vieraiden ihmisten luona (niin mukavaa kuin se onkin) on aika iso ponnistus ja englannin puhuminenkin taitaa aiheuttaa lisäkuormitusta. Mutta ei se mitään, kerrankin maistui uni hyvin viime yönä. Tällä viikolla olen heräillyt lähes joka aamu ennen aikojaan enkä keksinyt sille muuta selitystä kuin sen, että synnärillä olo stressasi minua tavallista enemmän.
Ensi viikolla on tosiaan luvassa siirtyminen synnyttäneiden naisten osastolle. Saapa nähdä, mitä opin siellä. Sinne meno ei kuitenkaan stressaa minua samalla tavalla kuin synnärillä ole. Viihdyn paremmin osastoilla, joissa on rauhallisempi meininki. Vaikka voihan postnatalillakin olla kiireistä. Se jää nähtäväksi.
Olen nyt ollut Keniassa kolme ja puoli viikkoa ja kyllä tähän pikkuhiljaa alkaa tottua. Toki jotkut asiat edelleen rassaavat mutta niinhän se on, että jokaisessa paikassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ja välillä tulee kova ikävä rakkaita ihmisiä, mutta onneksi on netti, jonka välityksellä voi pitää yhteyttä.
Kirjoittelen lisää kuulumisia taas ensi viikolla. Ihanaa sunnuntai-iltaa Suomeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti