Viimeiset päivät Keniassa

Täällä sitä ollaan taas koto-Suomessa. Palasin Suomeen joulukuun 21. päivä eli kotimaan lumisia (ja kylmiä!) maisemia olen ehtinyt katsella jo yli kaksi viikkoa. Blogiakaan en ole joutanut päivittämään, mutta ajattelin kuitenkin kirjoitella tänne vielä yhden postauksen. Piti vain odotella inspiraatiota, ennen kuin sainvihdoin ja viimein tartuttua näppikseen.

Suomessa on oikein kunnon talvi.

Palaan ajassa taaksepäin viimeiseen pariin viikkoon Keniassa. Harjoittelunihan sain suoritettua loppuun jo joulukuun alkupäivinä, joten minulla oli hyvin aikaa lomailla ja hengailla Edwardin kanssa. Aika kului kyllä kuin siivillä, vaikka en mitään ihmeempiä tehnytkään. Tarkoitus oli kyllä kirjoitella harjoitteluihini liittyvät tehtävät valmiiksi Keniassa, mutta kattia kanssa. Opettajien antamat ohjeistukset olivat niin epämääräisiä lisäohjepyynnöistä huolimatta, että päätin suosiolla tehdä tehtävät vasta Suomeen palattuani (ja arvatkaa vaan, olenko vieläkään tehnyt niitä). Keskityin siis vain nauttimaan viimeisistä viikoista Keniassa ja Edwardin seurasta. Toki murullani oli ja on edelleen aika kiire omien opintojensa kanssa, mutta kyllä me ehdimme päivittäin nähdä Kakamegassa ollessani. Ja hyvä niin, sillä hiekka valui tiimalasissa aivan uskomattoman nopeasti.

Vietin siis loppuajan vaihdostani Kakamegassa ja viimeiset viisi päivää Kisumussa. Kisumuun menin yhdessä Edwardin kanssa ja Edward esitteli kaupunkia minulle, olihan hän asunut siellä melkein kymmenen vuotta ennen muuttoaan Kakamegaan. Alun perinhän olin ajatellut mennä lomailemaan ainakin viikoksi Mombasaan ennen Suomeen paluuta, mutta Edwardin tavattuani ajattelin, että olisi silkkaa hulluutta lähteä yksinään lomailemaan toiselle puolelle maata, kun kuitenkin olimme vielä samassa maassa. Edwardilla kun ei ollut mahdollisuutta tulla kanssani Mombasaan. Ajattelin, että enköhän tule toistekin Keniaan, joten Mombasassa käynti jääköön toiseen kertaan.

Ennen Kisumuun lähtöä kävimme mm. vielä päivällisellä Harrietin ja Richardin luona ja hyvästelin joitakin paikallisia ystäviäni. Lukenkin ehdin tavata ennen lähtöäni, mutta Magdan kanssa aikataulut eivät ikävä kyllä osuneet yksiin, joten häntä en ehtinyt enää nähdä. Olen todella kiitollinen Lukelle ja Magdalle heidän avustaan, ilman heitä kotiutuminen Kakamegaan olisi ollut huomattavasti tuskallisempi prosessi. Toivon mukaan minustakin on apua niille kolmelle sikäläisen yliopiston opiskelijalle, jotka tulevat vaihtoon Ouluun parin kuukauden kuluttua. Heillä on ainakin yksi tuttu pärstä täällä.

Tuntui haikealta lähteä Kakamegasta ja Kamadepista, vaikka välillä molemmat olivat alkaneet kypsyttää ja tekikin jo mieli nähdä uusia maisemia. Odotin innolla minun ja Edwardin yhteistä Kisumun-lomaa, koska tiesin, että Edwardkin laittaisi ahkeran opiskelunsa tauolle Kisumussa olon ajaksi. Samalla olin kuitenkin surullinen, koska tiesin, että paluulentoni Suomeen lähtisi ihan muutaman päivän kuluttua ja minun olisi hyvästeltävä Edward.

Minä ja Edward Edwardin vanhan kotitalon pihalla.

En ollut käynyt kertaakaan Kisumussa omin päin, vaikka kaupunki sijaitsee vain noin 50 kilometrin päässä Kakamegasta ja sinne olisi päässyt edullisesti ja melko helposti matatulla eli paikallisella ”minibussilla”. Olin käynyt vain Kisumun lentokentällä, jonne lentoni oli alun perin saapunut syyskuussa sekä toistamiseen lokakuussa, kun lensin Kisumusta Nairobiin safarireissulleni sekä Nairobista takaisin Kisumuun. Kenian kolmanneksi suurimmasta kaupungista oli siis tullut tutuksi lähinnä lentokenttä.

Päästyämme perille asetuimme Edwardin kanssa paikalliseen hotelliin. Olin halunnut majoittua ehdottomasti parempitasoiseen hotelliin kuin Kamadep ja valitsemamme Jumuia olikin ihan jees (lukuun ottamatta hissin puutetta ja sitä, että rappusten kiipeäminen kolmanteen kerrokseen tuntui aina yhtä uuvuttavalta) ja sijaitsi ihan hyvällä paikalla. Edward on tosiaan asunut pitkään Kisumussa ja on myös kotoisin n. 30 kilometrin päässä Kisumusta sijaitsevasta kylästä, joten hän tuntee kaupungin ja koko lähiseudun hyvin.

Jo heti ensimmäisenä päivänä huomasin, että Kisumussa tosiaan on selvästi kuumempi ilmasto kuin Kakamegassa, mistä kaikki olivatkin minua varoitelleet. Lämpötila molemmissa kaupungeissa oli suunnilleen sama, mutta ilmeisesti Kakamegan lähellä sijaitseva (sade)metsä saa lämpötilan tuntumaan siedettävämmältä. Kisumussa hikeä rupesi puskemaan heti kun astui ulos helteeseen. Ensimmäisenä päivänä kävimme moikkaamassa Edwardin serkkua Judya, joka on myös hoitaja ja työskentelee ihan hotellin lähellä olevalla terveysasemalla. Judyn työvuoro päättyikin pian, ja lähdimme kävelemään Judyn kanssa keskustaan, ja melko pian Edwardkin pääsi todistamaan, kun hänen tyttöystävältään paloi käämi. Joo, ei kannata viedä introverttia ja erityisherkkää naista väentungokseen ja kaoottisen liikenteen sekaan nälkäisenä ja helteessä. Ensimmäistä kertaa tuli siis tiuskittua paremmalle osapuolelle mutta ei kovin pahasti kuitenkaan. Mutta väläytinpä vähemmän mairittelevaa puoltani Edwardille eikä mies sitä onneksi pelästynyt. Kävimme vielä ex tempore Judyn luona kylässä, mutta viivyimme hänen luonaan alle tunnin. Huomasin stressaantuvani kyläreissulla: näköjään en sopeudu kovin hyvin spontaaneihin suunnitelmien muutoksiin – ainakaan silloin, kun olen jo valmiiksi huonolla tuulella.

Loppuaika Kisumussa sujui kuitenkin ihan mukavasti. Kävimme Impala Parkissa, jossa on mm. leijonia, leopardi, gepardeja, paviaaneja, kirahvi, seeproja sekä tietysti impaloita eli pala-antilooppeja, joiden mukaan puisto on nimetty. Seeprat ja impalat (joita näimme vain yhden) saivat hämmästyksekseni liikkua puiston alueella vapaasti. Muut elukat olivat onneksi aitauksissa. Meitä puistossa opastanut Patricia kertoi, että seeproja ei kannata lähestyä, sillä ne voivat potkaista hermostuessaan. No, kovin lähelle en olisi kyllä uskaltautunutkaan. Sen sijaan pääsimme silittämään ihan elävää gepardia. Ensin en kyllä millään meinannut suostua menemään gepardien häkkiin, vaikka puiston työntekijät vakuuttivat, että gepardit ovat todella kesyjä. Ja Alice-gepardi olikin todella kiltti ja köllötteli vain tyytyväisenä kehräten, kun silitimme sitä. Olipa once in a lifetime –kokemus.

Alice-gepardi.

Kirahvi.

Seeprat saivat laukata puistossa vapaana.
Tämä kaveri keskittyi syömiseen.

Lauantaina suuntasimme Edwardin kotikylään tapaamaan Edwardin sukulaisia. Edwardin vanhemmat ovat kuolleet, mutta tapasin hänen isänäitinsä, äidin vanhemmat, isoveljen sekä muita sukulaisia. Isovanhemmat eivät puhuneet juurikaan englantia, mutta muiden sukulaisten kanssa kommunikointi onnistui paremmin. Reissulla tuli siis tutustuttua tulevan puolison sukuun sekä nähtyä, miten kenialaiset elävät maaseudulla. Minua ei kovin hevillä saisi asumaan niin vaatimattomiin oloihin, sen verran kermaperse kaupunkilaistyttö olen mutta eiköhän samoilla nurkilla käydä jatkossakin sukuloimassa.

Kisumun-lomamme aikana ehdimme pyörähtää myös Kisumun torilla, joka oli varsin ahdistava paikka erityisherkälle ihmiselle väenpaljouden vuoksi, minkä Edward tajusikin nopeasti, joten siirryimme sieltä aika sukkelasti muualle. Kävimme myös Masai Marketissa, joka on siis kadunpätkä, jonka varrella on parikymmentä kojua, jossa paikalliset myyvät maasai-ja Afrikka-aiheisia koriste-esineitä sun muuta tuliaiskamaa, josta löysinkin pienet tuliaiset kotiväelle Suomeen. Lisäksi kävimme Kisumu Museumissa ja lyhyellä veneajelulla Victoriajärvellä. Virtahepoja järvellä ei onneksi näkynyt, ne kuulemma liikkuvat yleensä hämärän aikaan ja me olimme liikkeellä keskellä päivää. Älytön kuumuus meinasi välillä ottaa voimille, mutta meillä oli hyvin aikaa myös löhöillä ilmastoidussa hotellihuoneessamme ja nauttia toistemme seurasta.

Victoriajärven rannalla.

Tiistaina kuitenkin koitti jäähyväisten aika ja olihan se rankkaa. Samalla kertaa raastavaa ja epätodellista. Eikä lähtö oikeastaan konkretisoinut minulle ennen kuin olin palannut Suomen kamaralle. Tuntui varsin omalaatuiselta olla taas Suomessa. Ihme kyllä minua ei palellut, vaikka etukäteen olin olettanut, että olisin ihan umpijäässä nollakeleilläkin ja varsin lauhaa Oulussa olikin, kun saavuin tänne. Myös kämppä oli säilynyt oikein hyvässä kunnossa, kiitos ystäväni, joka oli säännöllisesti käynyt tsekkaamassa, että kaikki on asunnossani kunnossa. Ja huomasin sujahtavani todella nopeasti takaisin vanhoihin rutiineihini. Arki täällä Suomessa on kyllä naurettavan helppoa: nautinnollisinta on ollut pestä pyykkiä pyykkikoneessa (aah, ei enää nyrkkipyykkiä!), kaupasta saa tuttua suomalaista ruokaa, käytössäni on taas jääkaappi, pakastin, liesi ja uuni, sauna ja hanasta tulee lämmintä vettä. Ja minulla on taas rajaton netti käytössäni. Kyllä tätä suomalaisen arjen helppoutta osaa arvostaa ihan eri tavalla, kun on käynyt haistelemassa ensin maailman tuulia. Ja tietysti on ollut ihanaa nähdä pitkästä aikaa rakkaita ystäviä ja perhettä. Vietinkin puolitoista viikkoa Rovaniemellä vanhempieni luona joulunvietossa. Samalla reissulla näin siskonikin perhettä.

Joulutunnelmaa.

Nyt olen taas Oulussa ja huomenna palaan koulunpenkille, mikä tuntuu vähän hassulta. Toisaalta on ihan hyvä saada jälleen arkirytmistä kiinni ja päästä jatkamaan opintoja. Mikäli kaikki menee hyvin, saan sairaanhoitajan paperit kouraan ensi syksynä. Ja opiskelukiireet toivon mukaan lievittävät hieman myös ikävää, joka toimettomana kämpillä istuessa on jäytänyt välillä pahasti sisintä. En osannut yhtään odottaa, että kaukosuhteessa oleminen olisi näin rankkaa. Soittelemme Edwardin kanssa Whatsapp-puheluja, jotka nekin pätkivät välillä pahasti, kun Edwardin koulun wifi-yhteys on niin hidas. Lisäksi ei ole mitään varmuutta siitä, milloin seuraavan kerran näemme toisemme. Minä olen kiireinen opintojeni kanssa ensi syksyyn asti, joten minulla ei ole aikaa matkustaa Keniaan, ja Edwardin saaminen Suomeen turistiviisumilla ei olekaan mikään yksinkertainen juttu, kiitos Suomen niuhojen viranomaisten.

Olen siis laittanut itseni aikamoiseen kärsivällisyyskoulutukseen. Samalla minun täytyy opetella luottamista toiseen ihmiseen ja siihen, että elämä kyllä kantaa, tuo tulevaisuus tullessaan mitä tahansa. Se ei ole ikinä ollut minulle helppoa. Mieli kun niin mielellään takertuu itse kehittämiinsä skenaarioihin siitä, mitä pitäisi tapahtua, milloin ja millä tavalla. Mutta aina kun hiljennyn kuuntelemaan sisäistä ohjaustani, tiedän, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluukin mennä eikä mitään hätää ole. Minä en välttämättä näe kokonaiskuvaa enkä sitä, mikä on kaikkien osapuolien korkeimmaksi parhaaksi, joten en voi kuin luottaa siihen, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Ja se on välillä uskomattoman vaikeaa. Mutta toivotaan, että lopussa kiitos seisoo.

Tämä blogi päättyy siis tähän postaukseen. Muutama ihminen on kehottanut minua jatkamaan bloggaamista ja lupaan harkita asiaa. Jos sen teen, perustan uuden blogin ja jätän tämän vaihtariblogin tällaiseksi. Ehkä tästä blogista on hyötyä niille, jotka joskus tulevaisuudessa ovat menossa Keniaan vaihtoon tai vain lomailemaan. Minulle vaihto Keniassa oli varsin järisyttävä kokemus. Minulla on ikävä Kenian lämpöä ja valoa, kenialaisten ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta ja jopa sikäläisten erikoisia tapoja. En kadu hetkeäkään, että uskalsin lähteä vaihtoon, vaikka välillä oli todella rankkaa ja teki mieli luovuttaa ja palata maitojunalla kotiin. Kyllä reissusta jää uskomattomat muistot, joita kelpaa muistella vanhana mummona keinutuolissa.

Ehkä sen ymmärtää vasta myöhemmin,
kuinka paljon olen muuttunut vaihdon aikana.

Kiitos teille, jotka olette lukeneet blogiani ja kommentoineet, kaikki ihanat kommentit ja tsemppaus auttoivat jaksamaan, kun koti-ikävä iski ja kulttuurisokki koetteli. Mikäli jatkan bloggaamista, linkitän uuden blogin myös tänne.

Toivotan kaikille upeaa uutta vuotta 2017! Ottakaa ilo irti elämästä!

*******

I decided to translate the text into English instead of making you use the translation widget, so here you go:

Here I am, back in Finland. I returned to Finland on December 21st so I have been enjoying the snowy (and cold!) Finnish scenery for over two weeks now. I haven't even had time to update my blog but now I finally got inspiration to do so.

It's snowy here in Finland.

But let's go back to my last weeks in Kenya. I finished my rotation in the hospital already in the beginning of December, so I had plenty of time to relax and hang out with Edward before my flight back to Finland was due. Though time seemed to just fly by. I meant to do my written assignments regarding my practical training in the hospital but since the instructions from the teachers were so vague, I decided to do them after returning to Finland (and no, I still haven't finished them). Anyway, I decided to concentrate on enjoying my last weeks in Kenya and Edward's company. Of course, my honey was rather busy with his studies (and he still is) but we still managed to see each other every day. Which was good, because our time together was running out fast.

Originally I had intended to go to Mombasa for at least a week before returning to Finland but after meeting Edward, I decided not to go. It felt crazy to go on holiday alone since Edward and I were still in the same country. I figured I would be returning to Kenya anyway, so I could go visit Mombasa on another trip, since Edward wasn't able to join me this time. So, I decided to spend my last weeks in Kakamega and the last five days in Kisumu, where my flight back home would leave.

Before leaving Kakamega Edward and I had dinner at Harriet and Rich's and I said goodbye to some of my friends in Kakamega. I also managed to see Luke. However, Magda and I didn't get a chance to say goodbye, which was a shame. I am really grateful to Luke and Magda for all their help in the early days – adjusting to life in Kakamega would have been much harder without them. Hopefully I can help out the three students from MMUST who are coming to my home town Oulu as exchange students in a couple of months. At least they will have one familiar face here in Finland.

I felt wistful leaving Kakamega but on the other hand I was excited to spend a few days together with Edward in Kisumu, because I knew my babe would put his studies on hold for a few days and we could just enjoy ourselves. Still, I was also feeling a little sad because I knew that after those five days, I would have to leave Edward and come back to Finland.

Me and Edward at his homeplace.

I hadn't gone to Kisumu on my own before even though the town is only 50 kilometres away from Kakamega and you can quite easily take a matatu there. I had only been to Kisumu airport, where my flight arrived back in September and also in October when I flew from Kisumu to Nairobi in order to go on a safari and then back to Kisumu from Nairobi. So, basically I had seen only the airport.

When we arrived, Edward and I checked into a hotel. I had wanted to book a nicer hotel than Kamadep and Jumuia was rather nice (except there was no elevator and climbing stairs to the third floor was a killer) and the location was good. Edward had lived in Kisumu for a long time before moving to Kakamega and he's originally from a village near Kisumu, so he knows the area well.

Already on the first day I realised that it is much hotter in Kisumu than in Kakamega like everyone had told me. The temperature is about the same but apparently the proximity of a (rain) forest in Kakamega makes the climate there much more tolerable. In Kisumu I started sweating the minute I stepped outside. What a lovely sight I must have been. On the first day we went to say hi to Edward's cousin Judy, who works in a small hospital near Jumuia. Judy's shift was over soon, so we started walking together to the city centre and Edward got to see a darker side of me when I lost my temper in the crowded streets and amongst the chaotic traffic. Well, you really shouldn't take your introverted and highly sensitive girlfriend to a crowded place when your girlfriend is hungry and it's so friggin' hot. That was the first time I snapped at Edward but luckily he wasn't too shocked. We also went for a visit at Judy's place that same night and I found it a little stressful. Apparently I don't take a spontaneous change of plans that well, especially if I'm already in a bad mood. Well, we stayed at Judy's place for less than an hour and then returned to the hotel.

The rest of our holiday in Kisumu was nice. We visited Impala Park, which is an animal sanctuary where there are lions, leopards, baboons, a giraffe, zebras and of course impalas, after which the park was named. To my surprise, the zebras and impalas roamed free in the park. The other animals were in enclosures. Patricia, our guide, told us not to go close to the zebras, as they might kick. Well, I didn’t even want to. However, we got a chance to a pet a live cheetah. I was really hesitant to get into the cheetah cage even though the park employees told us that the cheetahs are tame and friendly. And Alice the cheetah actually was really mellow and purred quietly when we petted her. What a once in a lifetime experience.

Alice the cheetah.

A giraffe.

A zebra.

On Saturday we headed to Edward's home place to meet his family. Edward's parents are deceased but I got to meet his paternal grandmother and maternal grandparents, his big brother and other relatives. Everyone was so friendly and welcoming even though communicating with the grandparents was difficult since they don't speak English. But I got a chance to meet my future husband's family and see how people live in the Kenyan countryside. Though I must admit that I would have a hard time living in such conditions since I'm such a spoiled city girl but I know I will be visiting Edward's home place many times in the future.

During our holiday in Kisumu we also stopped by the market, which we quickly left since I got a bit claustrofobic because the place was so crowded. Since Edward is a quick study, he took me out of there quite quickly, since he saw that I was not comfortable there. He's so considerate. We also went to Masai Market where I finally found some nice souvenirs to take back home. We also visited the Kisumu Museum and took a little boat ride on Lake Victoria. Fortunately, we did not see any hippos (that would have been scary to me) because they come out mostly when it gets dark and we went to the lake during the day. The intense heat was sometimes a bit too much but we did have time just to hang out in our air-conditioned hotel room and just enjoy each other's company.

By Lake Victoria.

Finally, on Tuesday, it was time to say goodbye and that was really hard. It was excruciating and surreal. And leaving Edward behind didn't somehow seem real to me until I arrived in Finland. That's when it really hit me and I was heartbroken.

It felt so weird being back in Finland. Surprisingly I wasn't cold even though it had been 30 degrees in Kisumu and it was like -2 degrees here in Oulu when I arrived. My apartment also seemed to be okay thanks to my friend who had been checking up on it regularly. I slipped back into my daily routines really quickly. Well, it is ridiculously easy to live here in Finland: there's hot and cold water coming from the tap, I have a fridge and a freezer, a stove and an oven, a sauna and I can buy Finnish food from the grocery store. I can use a washing machine (yay, no more washing of clothes with my hands) and I have limitless access to Internet. I really appreciate my life here in Finland in a whole new way after being in Kenya. And of course, it has been lovely to see my friends and family again. I spent 1.5 weeks in Rovaniemi at my parents' house and also my sister's family was there.

Christmas paper star at my parents' window.

Now I'm back in Oulu and tomorrow I will go back to school. It will be good to get my groove back on. Sitting at home just makes me miss Edward like hell and it's totally killing me. I didn't quite realise how hard it is to be in a long-distance relationship. We make Whatsapp calls but the Wi-Fi in Edward's school is so slow sometimes, so the calls get cut off which is really frustrating. In addition, we have no idea when we will see each other again. I will be really busy with my studies until next autumn, so I don't have time to travel to Kenya even if I wanted to. And it is not easy to get a tourist visa for Edward thanks to the strict Finnish authorities.

So I really have to learn how to be patient. And I also have to learn to trust another person and also trust the flow of life. That has never been easy to me. The mind grasps so easily to its own ideas about how things should go. But every time I quieten my mind and listen to my inner guidance, I realise that things will go as they should and everything will be okay. I may not see the big picture and what is best for everyone concerned, so all I can do is trust that everything will work out one way or another. Sometimes it is hard but hopefully everything will be okay in the end.

But this is my final blog post. Some people have asked me to keep blogging and I'm considering it. If I do continue, I will link my new blog here as well. But I will keep this as a student exchange blog. Maybe it will be useful to someone who is going to Kenya as an exchange student or on holiday. My exchange period in Kenya changed my life. I miss the Kenyan sunshine, the friendliness of Kenyans and even their odd customs. I don't regret for a minute that I decided to go there even though at times it was really hard and I wanted come back home. I will always cherish my memories from Kenya.

Maybe I will realise later how much
I have changed in Kenya.

Thank you to all of you who have read my blog and commented. Your support really helped me go on when I was feeling homesick and the culture shock gave me a run for my money.

I wish everyone a happy New Year 2017! Be brave and embrace every moment!

 

Elämäni rankin ja ihanin viikko - ja mitä sen jälkeen tapahtui

Hupsista, tässä on ehtinyt vierähtää kolme viikkoa siitä, kun olen viimeksi ehtinyt päivittää blogia. Mutta se johtuu siitä, että olen kerrankin elänyt enkä vain seikkaillut netissä tai istunut huoneessani. Oli pakko käydä ensin lukemassa edellinen postaus, että missä tunnelmissa olen ollut sitä kirjoittaessani ja alkoi väkisinkin hymyilyttää. Mun elämä on muuttunut kolmessa viikossa niin paljon, etten tahdo itsekään uskoa sitä todeksi. 

Palataan kuitenkin ajassa kolmen viikon takaiseen maanantaihin, jolloin aloitin harjoitteluni lasten kirurgisella osastolla. Siitä tulikin yksi elämäni rankimmista ja samalla ihanimmista viikoista. Minua hermostutti mennä osastolle, sillä tiesin osastolla olevan ainakin pieniä palovammapotilaita, osaston olevan pieni (eli tosi ahdas) ja muutenkin, koska potilaat ovat lapsia. Olinhan purskahtaa itkuun jo terveysasemalla viime keväänä, kun pienen potilaan korvia hoidettiin ja poikaraukka itki sydäntäsärkevästi. Tiesin siis etukäteen, ettei minusta valmistuttuani ole työskentelemään lastenosastolla mutta lasten hoitotyön harjoittelu on pakollinen osa sairaanhoitajan opintoja, joten ei sitä pakoonkaan pääse. 

Maanantaipäivä sujui ihan mallikkaasti aina puolillepäivin asti. Osastolla on aina vain yksi hoitaja työvuorossa, mutta maanantaiaamuna paikalle ilmestyi myös kymmenen opiskelijaa. Vuorossa ollut mieshoitaja häipyi melko pian omille teilleen, mutta osa opiskelijoista oli ollut osastolla ennenkin, joten he tiesivät mitä tehdä. Seurasin potilaiden hoitoa, lääkkeiden jakoa ja palovammapotilaiden siteiden vaihtoa sujuvasti vierestä ja yritin kovettaa sydämeni, ettei pienten potilaiden itkun kuunteleminen olisi käynyt liian tuskalliseksi. Kaikki sujui tosiaan ihan hyvin siihen asti, kunnes opiskelijat lähtivät puolenpäivän aikaan. Aamuvuorossa ollutta mieshoitajaa ei näkynyt eikä iltavuoron hoitajaakaan näkynyt. Osasto jätettiin siis yksin minun kontolleni! Kyllä siinä aika hoomoilasena tuli ihmeteltyä että mitäs nyt. Suomessahan hoitajaopiskelija ei tee juuri mitään itsenäisesti vaan harjoittelun ohjaaja eli kokenut hoitaja aina varmistaa, että kaikki sujuu niin kuin pitää. Saati että opiskelija jätettäisiin yksin vastaamaan koko osastosta. 

Minä ja pari opiskelijaa kirurgisella osastolla. 
Kalpeanaama mikä kalpeanaama.

Minä en uskaltanut tehdä osastolla mitään, istuin vain hoitajien huoneessa ja toivoin että kukaan ei kuole vahtivuorollani. Lapsiraukat eivät onneksi olleet osastolla yksin, vaan jokaisella oli aina huoltaja – yleensä äiti – vierellään. Minun työvuoroni päättyi kolmelta, jolloin olisi pitänyt alkaa jakaa taas lääkkeet mutta aamuvuoron hoitajaa ei edelleenkään näkynyt eikä iltahoitajakaan tullut. Paikalla oli vain minä ja siivooja. Kauhistelin tilannetta siivoojalle ja kysyin, pitäisikö minun mennä sanomaan asiasta naapuriosastolle mutta siivooja sanoi, ettei kannata, tätä tapahtuu osastolla koko ajan. Siis etteivät hoitajat tule töihin. En uskaltanut alkaa jakaa lääkkeitä omin päinkään, koska minulla on ollut koko ajan vaikeuksia ottaa selvää potilaskansioiden käsialasta. Muutenkin olisi hirvittänyt jakaa lääkkeitä ilman, että joku tsekkaa että jaan oikeat lääkkeet oikeille potilaille ja vielä oikeaa antoreittiä käyttäen. Siispä lähdin kotiin ja tuumin itsekseni, että tästä tulee ihan helvetillinen harkkaviikko. 

Tiistaiaamuna menin aamuvuoroon sekavin tuntein. Olin kuullut edellispäivänä osastolla olleilta opiskelijoilta, että he ovat siellä vain yhtenä päivänä viikossa, joten arvelin, ettei paikalle tule muita opiskelijoita. Paikalla olikin vain yöhoitaja mutta aamuvuoron hoitajaa ei näkynyt. Odottelimme aamuhoitajaa jonkin aikaa, mutta kun häntä ei näkynyt, yöhoitaja lähti käymään toimistossa kysymässä, saataisiinko paikalle vaikka pari opiskelijaa tuuraamaan. Hieman myöhemmin yöhoitaja palasi mukanaan kaksi opiskelijaa. Miespuolinen opiskelija oli ollut osastolla ennenkin ja vaikutti tosi pätevältä. Naispuolinen opiskelija oli osastolla ensimmäistä kertaa mutta oli kuitenkin kokeneempi kuin minä, heh. Olin vain kiitollinen, ettei yöhoitaja ei jättänyt minua oman onneni nojaan vaan hankki paikalle päteviä tuuraajia. 

Kirurgisen osaston top kymppi.

Keskiviikkona miespuolinen opiskelija Edward tuli jälleen osastolle töihin, vaikka hänen olisi pitänyt olla harjoittelussa ihan toisella osastolla. Ja ihme kyllä maanantaina töissä käväissyt miespuolinen hoitajakin ilmestyi töihin pariksi tunniksi ennen kuin häipyi taas johonkin. Auttelin miehiä parhaani mukaan mutta täytyy sanoa, että pieniä palovammapotilaita on kyllä rankkaa hoitaa. Täällä Keniassa ei ilmeisesti panosteta baby-proofaukseen ainakaan köyhemmissä perheissä, vaan lapset saavat aika helposti palovammoja – yleensä kuumasta nesteestä tai avotulesta. Sydäntä särki nähdä lasten kärsivän. 

Torstaina olimme Edwardin kanssa kahden, sillä sama miespuolinen hoitaja teki jälleen oharit eikä ilmestynyt koko päivänä töihin. Edwardin piti mennä pariksi tunniksi jollekin toiselle osastolle aamulääkkeiden jaon ja siteiden vaihdon jälkeen, joten jäin pariksi tunniksi yksin osastolle mutta onneksi kukaan ei kuollut eikä tullut hätätilannetta. Kuolemantapauksia ja hätätilanteita kuulemma onneksi sattuu harvoin lasten kirurgisella osastolla. Ja sitä paitsi Edward vaikutti sen verran luotettavalta että uskoin hänen kyllä palaavan takaisin niin kuin hän oli luvannut. Ja niin hän palasikin. 

Palattuaan Edward antoi minulle yhteystietonsa ja minä annoin omani hänelle. Vasta silloin aloin jututtaa Edwardia kunnolla ja juttelimme pitkään. Vielä aamupäivällä olin ollut jotenkin huonolla tuulella mutta kun kuuntelin, kun Edward kertoi useamman läheisen ihmisen menetyksestä, rankoista kokemuksistaan ja kuinka mies silti auttoi pyyteettömästi muita ihmisiä ja jaksoi olla positiivinen, en voinut kuin hämmästellä nöyränä, että onko niin epäitsekkäitä ihmisiä oikeasti olemassa. Omat murheeni tuntuivat äkkiä harvinaisen mitättömiltä ja täytyy tunnustaa, että kuuntelin Edwardin juttuja suorastaan pala kurkussa. Kun minun vuoroni päättyi eikä iltahoitajaa taaskaan näkynyt, Edward ilmoitti jäävänsä tekemään iltavuoronkin. Minä lähdin kotiin ja mietin, että uskoni ihmisten hyvyyteen oli palannut. 

Eräänä päivänä harkasta lähtiessä törmäsin mielenosoittajiin. Kylteissä luki
että he haluavat maansa takaisin.

Illalla viestitin ystävilleni että olin tavannut kyllä yhden epäitsekkäimmistä ihmisistä ikinä. Edward lähetti minulle tekstarin toivottaen minulle mukavaa iltaa ja tekstasimme jonkin aikaa. Mietin siinä, että onpa mukava kaveri, niin uskomattoman hyväsydäminen ja nöyrä. Toisaalta olin jo siihen mennessä oppinut olemaan varovainen kenialaisten suhteen, joten ajattelin, että mistä sitä tietää vaikka Edward olisi sepittänyt kaiken vaikka minulla olikin intuitiivinen tunne, että Edward ei ole mikään paskanpuhuja niin kuin jotkut täällä tapaamani ihmiset. 

Perjantaina huomasin, että olin oppinutkin jotakin ja osasin jo sujuvammin avustaa Edwardia. Emme juurikaan jutelleet aamupäivän aikana, kun olimme osastolla kahdestaan. Aamuvuoron hoitaja ei tullut töihin (yllätys!) mutta puoliltapäivin paikalle tuli eräs intern, jonka olin tavannut raskaana olevien naisten osastolla eli aivan ensimmäisellä osastolla, jossa olin aloittanut. Kaveri tuli siis hoitamaan iltavuoron. Edward olisi päässyt lähtemään kotiin jo tuntia ennen kuin minun vuoroni päättyi, mutta hänellä ei vaikuttanut olevan kiirettä vaan hän jäi odottelemaan minua. Lähdimme osastolta yhdessä ja Edward saatteli minut sairaalan portille, jossa hän kysyi, voisiko tulla moikkaamaan minua Kamadepiin sunnuntaina, jolloin hänellä ei kuulemma ole sen kummempaa ohjelmaa. Minullakaan ei ollut sen kummempia suunnitelmia sunnuntaille, joten lupasin. Siinäkään vaiheessa en ajatellut Edwardista mitään sen kummempaa, itse asiassa mietin, että ehkä miehestä ei kuitenkaan kuulu mitään. Niin kuin olen täällä blogissakin sanonut moneen kertaan, kenialaiset usein puhuvat lämpimikseen ja on parempi olla odottamatta heiltä mitään. 

No, minä ja Edward kuitenkin tekstailimme melkein koko perjantai-illan ja jatkoimme lauantaina. Siinä vaiheessa minun ei auttanut muu kuin myöntää itselleni että todella pidin Edwardista ja hän alkoi kiinnostaa minua myös miehenä eikä vain mielenkiintoisena tyyppinä. Edwardin viestit olivat välillä aika flirttailevia mutta en silti tiennyt, mitä Edward minusta ajatteli ja mitä hän loppujen lopuksi halusi. Lopulta Edward kysyi, voisiko hän tulla kylään jo samana iltana ja puoli tuntia myöhemmin minä huomasin odottavani häntä sydän pamppaillen Kamadepin portilla. Kun Edward sitten saapui, tajusin, miten hyvännäköinen hän onkaan siviilivaatteissa. Sairaalan työpuku kun ei ole mitenkään erityisen seksikäs, joten en ollut aiemmin tajunnut, miten komea Edward on.  

Menimme minun huoneeseeni ja juttelimme tuntitolkulla. Mitä pitempään Edwardin kanssa juttelin, sitä enemmän aloin pitää hänestä. Jossakin vaiheessa yötä huomasimme kiinnostuksen olevan molemminpuolista, ja no, loppu on historiaa. Edward jäi sille tielleen. Tuntuu kuin olisin tuntenut Edwardin aina vaikka ajallisesti olemme tunteneet vasta kolmisen viikkoa. Enkä olisi ikinä uskonut rakastuvani näin nopeasti, saati afrikkalaiseen mieheen (myönnän olleeni ennakkoluuloinen, hyi minua). Mutta nyt ymmärrän, miksi intuitio vaati minua niin vahvasti tulemaan tänne, vaikka järki pani hanttiin. Ja miksi kaikki edelliset suhteeni ja suhdeviritykset ovat epäonnistuneet. Tätä ihmistä olen odottanut koko elämäni ja nyt vihdoin löysin hänet. Enkä voisi olla onnellisempi. 

Minä ja mun muru.

Perheenjäseneni ja ystäväni ovat olleet enimmäkseen iloisia puolestani mutta osa niistä täkäläisistä, joille olen kertonut löytäneeni täältä kenialaisen poikaystävän, ovat varoitelleet minua milloin mistäkin. Toisaalta ymmärrän heidän huolensa, sillä varmasti moni kenialainen mies (ja nainen) haluaa vain hyötyä mzunguista. Mutta he eivät tunne Edwardia ja vaikka se tuntuu välillä minusta itsestänikin hullulta, luotan Edwardiin täysin. Enkä voi muuta kuin kuunnella sydäntäni ja luottaa siihen, että jos kerran universumi järjesti tämän ihanan ihmisen minun elämääni, se pitää huolen myös lopusta. Minun täytyy palata Suomeen viidentoista päivän kuluttua ja joudumme väkisinkin olemaan erossa toisistamme mutta toivottavasti emme liian pitkään. 

En olisi ikinä uskonut, että oikeasti rakastuisin täällä mutta joskus elämä yllättää. Totta kai ihmisten varoitukset ja epäilyt satuttavat ja ovat myös saaneet aikaan pienimuotoisia ahdistuskohtauksia (minulle) mutta olemme jutelleet niistä Edwardin kanssa, ja hän osaa aina hälventää huoleni. Itse asiassa aina kun olen Edwardin seurassa, minut valtaa ihmeellinen rauha ja luottamus. En voi kuin luottaa intuitiooni, joka minut on tänne johdattanutkin. Tulevaisuus on aina arvoitus emmekä me loppujen lopuksi voi muuta kuin elää hetkessä ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. 

Oltuani viikon lasten kirurgisella osastolla siirryin kahdeksi viimeiseksi viikoksi lasten sisätautiosastolle, joka on paljon isompi osasto, jossa vuorossa oli aina vähintään kolme hoitajaa ja parhaimmillaan yli kymmenen opiskelijaa. Siellä ei siis ollut huolta siitä, että minut jätettäisiin yksin vastaamaan koko osastosta. Suurin osa potilaista myös kykeni liikkumaan. Useimmat tulivat osastolle malarian, keuhkokuumeen, aivokalvotulehduksen tai aliravitsemuksen vuoksi. Osastolla oli myös hieman modernimpaa kuin lasten kirurgisella osastolla, sillä esimerkiksi tarvikekärry oli samantyylinen kuin suomalaisissa sairaaloissa näkemäni tarvikekärryt ja osastolla oli myös pyörillä kulkeva laite vitaalien mittaamiseen, jossa tosin vain pulssin ja happisaturaation mittaus toimi. Ja muutaman pedin yhteydessä happi tuli suoraan seinästä eikä erillisestä valtavasta happisäiliöstä niin kuin kaikilla muilla osastoilla. 

Modernimpi tarvikekärry sisätautiosastolla.

Lasten sisätautiosastolla sattui myös eräs ikävä tapaus. Eräänä iltapäivänä äiti toi 11-vuotiaan poikansa hoitoon. Poikaa oli purrut koira elokuussa mutta äiti ei ollut vienyt poikaansa lääkäriin saamaan rabiesrokotesarjaa, joka suojaa todella hyvin rabiekselta. Se ikävä puoli rabieksessa on, että jos rokotesarjaa ei pistetä pian koiran pureman saamisen jälkeen, rabies eli vesikauhu johtaa aina kuolemaan. Ja kun oireet alkavat, rokotesarjasta ei ole enää apua. Osastolle tuodun pojan tapauksessa oli jo liian myöhäistä, sillä puremasta oli kulunut jo kolme kuukautta. Ikävä kyllä poika kuoli vielä samana iltana. Niin turha kuolema. 

Lasten sisätautiosastolla näki ja oppi monenlaista mutta pakko myöntää, että yleensä vilkuilin koko harkkapäivän kelloa ja odotin vain sitä hetkeä, kun pääsisin lähtemään ja näkisin taas Edwardin. Sitä se rakkaus teettää. Minulla kävi myös mahdottoman hyvä tuuri harjoitteluni ajoituksen kanssa. Viimeinen harkkapäiväni oli viime perjantaina ja eilen lääkärit, hoitajat, farmaseutit jne. menivät lakkoon ja koko sairaala suljettiin. Edellinen lakko oli ollut elo-syyskuussa eli hieman ennen kuin saavuin Keniaan. Olisin ollut helisemässä, jos lakko olisi osunut keskelle harjoitteluani. Viimeksi lakko nimittäin kesti kolme viikkoa. 

Aamukierrolla.

Hoitsujen työpiste sisätautiosastolla.

Pelkäsin tosiaan etukäteen, kuinka rankkaa sairaiden lasten hoitaminen olisi, mutta selvisin kuitenkin vähemmällä kuin odotin. Kirurgisella osastolla oli rankempaa ja pienten palovammapotilaiden tuskainen itku vihloi mun sydäntä joka kerta. Edwardin läsnäolo tosin auttoi paljon. Kultani tulee todella hyvin juttuun pikkulasten kanssa ja oikeasti myös välittää potilaista toisin kuin moni muu täkäläinen hoitaja. Mutta pienten lasten kärsimyksen näkeminen on raskasta ja olen edelleen sitä mieltä, etten halua valmistuttuani työskennellä lasten parissa. 

Rankkojen harkkapäivien ja Edwardin kanssa viettämieni hetkien lisäksi olen ehtinyt tapaamaan myös mzungu-ystäviäni. Minut kutsuttiin kiitospäivän illalliselle Harrietin ja Richardin luo, mikä oli mukavaa. Kivoja ihmisiä ja herkullista ruokaa (tosin kanaa perinteisen amerikkalaisen kiitospäiväherkun kalkkunan sijaan – en tiedä, olisiko Kakamegasta edes löytynyt kalkkunaa). Se olikin ensimmäinen kerta, kun pääsin juhlimaan kiitospäivää. Aiemmin juhla oli minulle tuttu vain amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista. Kiitospäivän illallisen lisäksi sain osallistua myös mzungujen pikkujouluihin viime viikolla. Hyvää seuraa ja hyvää ruokaa, mikäs sen parempaa. 

Kiitospäivän illalliselta.

Nam!

Olen niin onnellinen, että kuuntelin intuitiotani ja lähdin tänne Keniaan. Ja miten kaikessa näkyy jumalallinen ajoitus. Mietin jopa sitä, että alun perin harkitsin opiskelevani lähihoitajaksi oppisopimuskoulutuksella sen sijaan että olisin hakenut opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Siinä tapauksessa en olisi koskaan lähtenyt vaihtoon ja tullut tänne Keniaan. Tai mitä jos en olisi kuunnellut intuitiotani vaan lähtenyt vaihtoon Italiaan ystäväni kanssa? Tai mitä jos olisin päättänyt suorittaa täällä ensin lasten harjoittelun ja vasta sen jälkeen mennä maternity wardille? Siinä tapauksessa minä ja Edward emme olisi ehkä koskaan tavanneet, sillä alun perinkään Edwardin ei ollut tarkoitus tulla lasten osastolle eikä hän olisi ollut siellä syyskuussakaan, jolloin aloitin harjoitteluni.

Toisaalta mietin sitäkin, että jos olisin tavannut Edwardin heti vaihtoni alkumetreillä, olisin ehkä suhtautunut hänen lähestymisyrityksiinsä epäluuloisesti enkä olisi antanut hänelle mahdollisuutta. Niinpä, olin aluksi aika ennakkoluuloinen. Minun piti saada ensin tottua kenialaisilta saamaani huomioon ja muutenkin täkäläiseen kulttuuriin. Ja kyllä, kuvioihin piti tulla ensin se toinen mies, joka nosti minussa esiin tunteita ja asioita, jotka minun piti käsitellä pois alta, ennen kuin olin valmis ottamaan vastaan tämän upean lahjan universumilta. Totta kai välillä epävarmuus nostaa päätään, että olenko todella ansainnut tällaisen onnen ja mitä jos sydämeni särkyy taas. Se kuitenkin kuuluu asiaan ja kun luottamusta rakennetaan uudessa suhteessa, kysymys kuuluukin: ”Luotanko itseeni niin paljon, että selviän vaikka tuo toinen ihminen pettäisi luottamukseni?” Niin tärkeää kuin onkin luottaa kumppaniinsa, vielä tärkeämpää on luottaa itseensä. 

Tässäpä lyhyesti (no okei, aika pitkästi) kuulumisia viime viikoilta. Parin viikon kuluttua istun jo lentokoneessa matkalla Suomeen. Ja niin mukavaa kuin onkin palata kotiin ja nähdä rakkaita siellä ja viettää joulua perheeni luona, niin minun sydämeni jää auttamatta tänne Keniaan Edwardin luo. Mutta toivottavasti me näemme pian. 

Haluan vielä lohduttaa niitä, jotka ovat olleet pitkään sinkkuina niin kuin minä olin, että älkää luopuko toivosta. Keskittykää nauttimaan elämästä, oppikaa tuntemaan itsenne ja sen, mikä tekee teidät onnelliseksi, ja se oikea ihminen saapuu kyllä, kun aika on oikea. Siihen voi olla vaikea uskoa, jos vastaan näyttää tulevan vain vääränlaisia ihmisiä, mutta uskon, että jos vilpittömin sydämin haluaa löytää rinnalleen oikean ihmisen, toive toteutuu ennen pitkää. Muistan, kuinka eräs ihminen sanoi minulle varmaan kahdeksan vuotta sitten, että odota vaan, kun se oikea ihminen tulee kohdalle, niin se iskee kuin metrinen halko. Enhän minä uskonut – ennen kuin nyt. Kyllä sen vain tietää, kun oikea ihminen tulee kohdalle. Ja haluan vielä muistuttaa siitä, että ennen sen oikean ihmisen löytymistä on tärkeää löytää elämäänsä ihmisiä, jotka jaksavat uskoa silloin, kun itse olet menettämässä toivosi. Minäkin haluan kiittää omia rakkaitani, jotka uskoivat silloin, kun minä en jaksanut enää uskoa. Te kyllä tiedätte, keitä te olette. Kiitos. Rakastan teitä kaikkia. Missä olisinkaan ilman teitä. 

Päätän kuulumisten kertoilun tällä kertaa tähän ja toivotan kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää!

***********

This time I decided to translate my Finnish blog post into English myself instead of letting Google Translator gadget do it. So here you go. 

It's been three weeks since I’ve updated my blog. That's because I have been actually living my life instead of surfing the web or sitting in my room. First I had to read my previous post to see what I had been thinking back then and I could not help but smile when I read it. My life has changed so much in three weeks, it's incredible. 

But let me go back to Monday three weeks ago when I began my practical training in the paediatric surgical ward in the hospital. I was quite nervous because after all, I almost burst into tears last spring when I was doing practical training at a health clinic in Finland and this little boy cried his eyes out when his ears were being treated. So, I suspected that the placement in the paediatric ward might be tough on me emotionally. 

The first day went fine until around noon. There is only one nurse working in each shift but on Monday luckily there were like ten nursing students there. The male nurse who was supposed to be in charge took off quite soon but some of the students had been in the ward before so they knew what to do. I observed when the students administered drugs and changed the dressings of the little burn victims. The little ones cried in pain and it was really hard to listen to. 

Then around noon the students were done and they left. The male nurse who was supposed to be in charge was nowhere to be seen so I was left alone in the ward. The inexperienced idiot nursing student! I was stunned and also prayed that no one would die on my watch and there would not be an emergency. Fortunately there was not. Finally I left around three p.m. even though I knew the afternoon drugs should have been administered at that time. But I was too afraid to do it since it is really hard for me to understand nurses' and doctors' handwriting in the patient files. I probably would have given the wrong drugs to the patients and ended up killing someone. Didn't want to take my chances with that one. I went home thinking this was going to be a hellish week. 

Me and a couple of nursing students in the surgical ward
on my first day.

The next morning I went to the ward dreading the worst. The students had told me the previous day that they were in the ward only one day per week so I knew the students would not be around for the rest of the week. Sure enough, only the night duty nurse was there when I arrived. We waited for the morning duty nurse for a while but he didn't show up. Finally the night duty nurse went to the office to see if they could find someone to come over and help me out. Luckily, the nurse returned with two nursing students in tow. The guy nursing student had worked in the ward before and seemed really competent. The girl student had not been to the ward before but she was still more experienced than me. I was just happy that the night duty nurse had not ditched me in the ward alone. 

On Wednesday the guy nursing student Edward showed up in the ward again even though he was supposed to work in another ward altogether. Surprisingly the male nurse did show up for work that day (for a couple of hours). I tried to help the guys out giving treatment but I still felt helpless. I felt so bad for the little patients, plus I really hated the male nurse's indifferent attitude. The nursing student Edward, on the other hand, had great attitude: he was really hard-working and seemed to care about the patients unlike so many other nurses in the hospital. 

Top ten conditions in the surgical ward.

On Thursday Edward and I were left to our own devices again since the male nurse never showed up for work. After we had given treatment to the patients, Edward had to go to another ward for a couple hours so I was left alone in the ward. However, Edward seemed trustworthy, so I believed him when he told me he would come back. And he kept his promise. 

After Edward came back, he gave me his contact information and I gave him mine. Then we actually talked properly for the first time. Edward told me about his life and I listened completely stunned when he told me about the many losses and hardships he had endured in his life. Yet he helped other people in the most selfless way and stayed positive. I had been in a bit of a bad mood in the morning but when I listened to Edward, he really restored my faith in human goodness and all of my stupid problems started to seem really meaningless. I listened to him with a lump in my throat. When my shift ended, Edward stayed on to do the evening shift as well, because no one showed up for the evening shift. And he didn't even get paid for any of it. Can you believe this guy?!

That night I whatsapped my friends and told them that I had met the most selfless and kind-hearted person ever. Edward also texted me and wished me a nice evening. We texted for a while and I thought that Edward was a really nice guy but that's all. I do have to admit that I had become rather careful with Kenyans and also had to consider the possibility that Edward had made up everything that he had told me in order to use me but intuitively I knew Edward was no bullshitter like some other Kenyans that I have met here. 

One day I saw these protestors when I left the hospital.
They were demanding their land back.

On Friday I realised that I had actually learned something in the ward and it was a bit easier for me to assist Edward in the treatments. We didn't talk that much and around noon this intern that I had met in antenatal ward came over to do the evening shift. Edward could have left an hour before my shift was over but he stuck around and finally we left together. Edward walked me to the gate and asked if he could come over and say hi on Sunday since that was his day off and he didn't have any plans for that day. Neither did I, so I said yes. However, I wasn’t sure if Edward actually meant it since so many Kenyans say they want to see me and do this and that with me but they rarely mean it. So I took Edward's words with a grain of salt. 

Well, Edward and I texted most of Friday night and continued texting on Saturday. At that point I started to think that I really liked Edward as a man and not just as an interesting person. Some of his messages were a bit flirty but I still didn't know if he liked me or not. I figured that maybe he thought I was just an interesting mzungu. Finally he asked me if he could come over that same night and I said yes. So, half an hour later I was standing at the gate of the guest house waiting for him and my heart was pounding like crazy. When he came, I realised how good-looking he really was. For some reason I had not realised it before, maybe because the work uniform in the hospital is not exactly sexy and it also hid his amazing body. 

We went to my room and sat on my bed talking for hours. The more I talked to Edward, the more I started to like him. At some point we realised that we liked each other, and well, the rest is history, as they say. We become a couple. It feels like I've known Edward all my life even though technically we have known each other for just three weeks. I never would have guessed that I were to fall in love so quickly and with an African man (I must admit that before coming to Kenya I was prejudiced, stupid me). Yet, now I understand why my intuition demanded me to come here so strongly. Edward is the one who I have been waiting for my whole life and I couldn't be happier that I finally found him. 

Me and my babe.

My family members and friends have been mostly really supportive but some people in the hospital have told me to be really careful because most Kenyan men just want to use mzungu women. I understand their concern, however, it hurts to hear comments like that because none of the people who have said things like that actually know Edward. I have also felt really anxious because of such comments but I have talked to Edward about them and he always puts my mind at ease. I love that about him. And I also completely trust him. All I can do is listen to my heart and trust that since the universe wanted to give me this wonderful gift, first of all I’m worth it, and second of all, the universe will also take care of the rest. 

I never would have guessed in a million years that I would fall in love here but sometimes life surprises you in the most wonderful way. We never know what the future holds and all we can really do is trust that the universe has a plan for us and everything will be okay one way or another.  

After spending one week in the paediatric surgical ward, I moved to the paediatric medical ward for the remaining two weeks of my rotation in the hospital. The medical ward was bigger than the surgical ward and there were at least three nurses working in each shift and sometimes as many as a dozen nursing students. So I didn't have to worry about being left alone in the ward. The ward was also more modern than the other wards. The supply trolley was similar to the ones used in Finnish hospitals and also the machine for taking vitals was similar although not all of the functions worked. 

A more modern trolley in the medical ward.

There was a sad incident in the ward during my first week. A mother brought in her 11-year-old son to the hospital. The boy had been bitten by a dog in August but the mother had not taken the boy to get anti-rabies vaccinations because she had no money. Unfortunately, by the time the mother brought the boy to the hospital, it was too late. The vaccinations should be given within two weeks of a dog bite (if the dog had rabies which it did in this case). I’m sorry to say the boy died the same evening. Such an unnecessary death and it made me really sad. 

I saw many things in the paediatric medical ward and learned a lot but I have to admit that each day I kept looking at the watch and counting the minutes to the moment I would see Edward again. That's what happens when you fall in love. I was also incredibly lucky with my practical training. I finished my rotation last Friday and yesterday the nurses and doctors went on strike and the hospital is now closed. I don't know what I would have done if the strike had taken place in the middle of my practical training period since the last strike lasted three weeks and I never would have been able to make up for lost time had it happened during my training. 

Morning round.

Nurses' desk in the medical ward.

Like I mentioned, I was a little worried about how tough it would be to work with sick children but in the end it wasn't as bad as I thought. It was hard for sure but I thought it would be worse. The surgical ward was a tougher place for me but Edward being there helped a lot. My gorgeous boyfriend gets along with little kids really well and actually cares about the patients. Yet, it is hard to see children suffer and I think I will definitely not work with kids after I graduate.  

In addition to doing my practical training and spending time with Edward, I have also seen my mzungu friends. I was invited over to Harriet and Rich's to have an American Thanksgiving dinner which was lovely. Mind you, we had chicken instead of traditional Thanksgiving turkey since I'm not sure you can get turkey in Kakamega. I was also invited to the mzungu Christmas party which I really enjoyed as well. Delicious food and great company, what's not to like. 

Peeps from Thanksgiving dinner.

Yummy!

I'm so grateful that I listened to my intuition and decided to come here in Kenya. And I'm also amazed at the divine timing of it all. Originally I considered becoming a practical nurse instead of a registered nurse, in which case I never would have gone anywhere as an exchange student. Or what if I hadn't listened to my intuition and had instead went to Italy as an exchange student together with my friend? Or if I had decided to do my rotation in the paediatric wards first instead of going to the maternity ward? Then I never would have met Edward because he would not have been in the paediatric wards at that time.

Also, had I met Edward in the beginning of my stay I probably would have been suspicious of his advances and not given him a chance. Yes, I was rather sceptic when I first arrived here. I had to get used to the attention Kenyans have been showering me with. And I even had to meet the other guy that I liked for a minute because his job was to bring up issues within me that I needed to deal with before I was ready to accept this amazing gift that I have been blessed with. Naturally, I do feel insecure at times and doubt if I really deserve to be this lucky and sometimes I wonder if my heart will be broken again. But then I ask myself the question which is the most important of them all: ”Do I trust myself that I will be okay even if this other person betrays me?” As important as it is to trust your significant other, it is even more important to trust yourself. 

Well, here was a short (okay, really long) recap of what's been going on in my life lately. Two weeks from now I will boarding a plane back to Finland. As happy I am to see my family and friends in Finland, my heart will stay here in Kenya with Edward. But I hope Edward and I don't have to be apart for too long. 

Finally, a few words for those of you who have been single for a long time like I was. Please don't give up. Enjoy your life, get to know yourself and what makes you happy, and when the timing is right, the right person will come along. I know it might be hard to believe it if it seems like you have been meeting only the ”wrong" people. However, I believe that if you sincerely want to find a life partner, your wish will be granted eventually. I remember how someone told me like eight years ago that ”just wait, you will meet the right person one day and it will feel like thunderbolt". Of course, I didn't believe her. But I do now. When you meet the right person, you just know. And I also want to remind you that you should have friends in your life who keep on believing when you lose hope. I, too, want to thank my lovely friends who have stood by me through thick and thin. You know who you are. Thank you. I love you. I don't know how I could have made it without your love and support.  

That's it for now. All I want to say now is I hope that everyone in Finland is having a great Independence Day.  Lots of love to you all and thanks for reading!

Happy Indepence Day!