NBU ja loman malttamatonta odottelua

Se on kuulkaa kohta marraskuu, ja minulla on jälleen yksi harkkaviikko on pulkassa. Tällä viikolla olin harkassa NBU:ssa eli vastasyntyneiden osastolla. NBU:hun tuodaan kaikki keskoset sekä muut vastasyntyneet, joilla on jotain ongelmia kuten hengitysvaikeuksia, hapenpuutetta tai esimerkiksi epämuodostumia. Osasto on todella pieni ja siellä olikin varsin ahdasta, kun paikalla pyöri usein kymmenkunta opiskelijaa ja hoitajaa sekä aina välillä huoneessa saattoi olla lähes yhtä monta äitiä imettämässä vauvaansa. Lisäksi huoneessa oli tosi kuuma, lähemmäs kolmekymmentä astetta, jotta vauvat eivät palellu. Viikko meni ihan hyvin, mutta tekemistä oli varsinkin iltapäivisin todella vähän ja minä pääsin lähinnä mittaamaan vauvojen vitaaleja ja antamaan iv-lääkkeitä. Sekä pyyhkimään keskokaappeja ja ei-keskosten muovikaukaloita. Sekä tietysti vastailemaan opiskelijoiden kysymyksiin Suomesta, erityisesti sairaanhoitajien palkoista, jotka jaksavat hämmästytää kerta toisensa jälkeen. Toisaalta se ei ole ihme, sillä täkäläiset hoitajat ansaitsevat alle neljänneksen siitä mitä suomalaiset sairaanhoitajat ilman mitään lisiä. Toisaalta täkäläiset eivät täysin ymmärrä, miten kallista Suomessa on elää, joten eivät suomalaisen sairaanhoitajan tulot niin hyvät ole. 

Keskoskaappeja.  

Osastolla vastasyntyneitäkin vauvoja syötettiin
ruiskulla tai suoraan kupista. Tuttipulloja
ei näkynyt.

Viime viikonloppuna tartuin viimein toimeen ja aloin järjestellä tosissani itselleni safarireissua. Otin yhteyttä kaikkiin safariyrityksiin, joiden yhteystiedot olin saanut täällä Kakamegassa asuvalta Harrietilta, ja kyselin hintoja. Kaksi yritystä tarjosi kolmen päivän safaria samaan yhtä edulliseen hintaan, mutta lopulta päädyin kuitenkin ottamaan vastaan suomalaisen opettajani luottomiehen tarjouksen, joka oli samanhintainen kuin kahden muun budjettissafareja järjestävän yrityksen tarjous (450 $). Kallista lystiä mutta todennäköisesti pääsen safarille vain kerran elämässä. Kustannuksia lisää myös se, että joudun lentämään Nairobiin ja yöpymään hotellissa Nairobissa mennessä ja tullessa. Mutta toivon kuitenkin, että safari on hieno kokemus, jonka muistan lopun ikääni. Oli kuitenkin helpotus, että safarin järjestäminen onnistui noinkin kivuttomasti. Jotenkin odotin sen olevan paljon monimutkaisempaa mutta ei se loppujen lopuksi ollutkaan. Huomenna maanantaina siis lennän Nairobiin ja tiistaiaamuna se safariheppu tulee hakemaan minut hotellista ja seikkailu voi alkaa. Jännää!

Nämä kaverit kävelivät vastaan kun
eräänä päivänä lähdin harkasta. Selvästi
tuo etummainen lehmä miettii, että mitä
oikein filmaan.

Tällä viikolla minulla on ollut muutakin elämää kuin harkassa käyminen ja omassa huoneessani istuminen. Viime sunnuntaina täällä guest housessa työskentelevä kokki tuli muuten jututtamaan minua ja kysyi, miksi olen vain omassa huoneessani. Ja pari päivää sitten sama kaveri tuli sanomaan, että ”I've been watching you for months” (ensinnäkin hieman liioittelua, olen ollut täällä viisi viikkoa enkä kuukausia) ja ”Why do you always look so serious?” Olin ihan että mitä helvettiä. Kokki siis laittaa mulle ruokaa ravintolassa ja samalla kyttää mua keittiöstä (keittiöstä näkee ruokasalin puolelle) ja ihmettelee, miksi olen niin totinen. Hmph. Ensinnäkin ruoan valmistumista saa usein odotella melkein tunnin ja odotellessa yleensä whatsappaan ystävieni kanssa tai surffaan netissä. Ja minunko pitäisi hymyillä itsekseni koko ajan? Painukoon hiiteen koko mies. Me suomalaiset nyt ollaan vaan tällaisia jurottajia. Hymyilin tyypille maireasti ja sanoin, että ehkä en vain ole niin ”smiley" tyyppi, mikä ei edes pidä paikkansa. Kyllä minä olen hyvinkin hymyileväinen, kun on aihetta hymyyn. Mutta juuri tuo on yksi täälläolon varjopuolista: välillä tuntuu, että olen jotenkin velvollinen selittämään ihmisille, miksi käyttäydyn niin (omituisesti) kuin käyttäydyn. Huoh. Kaipa omissa oloissaan viihtyvä ihminen on kenialaisten mielestä kummajainen. 

Eksyin kuitenkin aiheesta. En siis vain kököttänyt huoneessani tällä viikolla, vaan lähdin parina iltana ihmisten pariin. Tiistai-iltana kävin päivällisellä Harrietin ja hänen miehensä luona. En ollut siis koskaan tavannut heitä, olin vain saanut Harrietin yhteystiedot toiselta britiltä, Kellyltä. Harriet ja hänen miehensä osoittautuivat aivan ihaniksi tyypeiksi. He ovat brittejä ja oli ihanaa kuulla pitkästä aikaa brittienglantia. Harriet oli kokannut pastaa ja jonkinlaista kasvis-tomaattikastiketta. Lisäksi tarjolla oli salaattia, jota uskalsin jopa syödä koska ainekset olivat kuulemma heidän omasta puutarhastaan, valkosipulileipää sekä jälkkäriksi suklaamoussetyyppistä juttua. Hitsi, että oli hyvää ja oli mahtavaa saada kerrankin jotakin muutakin kuin kenialaista ruokaa. Nam. 

Tällaiset upeat kukat täällä nyt kukkivat.
En kyllä tunnista tätä kaunotarta.

Keskiviikkona eli heti seuraavana iltana olikin sitten vuorossa Raamattupiiri Kellyn ja hänen miehensä luona. Harriet ja hänen miehensä hakivat minut guest housesta ja samalla pari muutakin tyyppiä. Mua vain hymyilytti, kun kuuntelin Harrietin ja toisen brittinaisen juttelua, jossa vähän väliä vilahtelivat sanat brilliant, amazing, lovely ja fantastic. Britit ovat aina niin kohteliaita. 

Raamattupiiriin tuli yhteensä 11 aikuista ja kolme lasta. Kaikki muut olivat brittejä minua, erästä amerikkalaisnaista ja erään brittinaisen kenialaista miestä lukuun ottamatta. Kaikki olivat hirveän ystävällisiä ja mukavia mutta täytyy sanoa, että Raamatun opiskeleminen ei ole kyllä minun juttuni. Nolotti jo se, että minulla oli vaikeuksia löytää oikea kohta Raamatusta, muut sen sijaan tiesivät heti mistä etsiä, koska nähtävästi tutkivat niin ahkerasti Raamattua. Minä en ole oikeastaan koskenut Raamattuun rippikoulun jälkeen. Raamatun tutkimisen ja siitä keskustelemisen lisäksi Raamattupiirissä kuunneltiin gospel-lauluja (niistä pidin) sekä tietysti rukoiltiin. Onneksi tyypeillä ei ollut käännyttämismeininki päällä mutta tunsin kyllä olevani susi lampaan vaatteissa. Totta kai pidin omana tietonani, mitä itse ajattelen jumalasta enkä kertonut, mihin itse uskon. Olisivat varmaan huolestuneet, jos olisin kertonut sen heille, ja alkaneet rukoilla vimmatusti, etten vain joudu helvettiin. Heh. Mutta sen olen kyllä oppinut, että uskonnosta ja politiikasta ei yleensä kannata alkaa keskustella (vieraiden) ihmisten kanssa. Illan lopuksi syötiin erään pariskunnan Tusky’s-ruokakaupasta hakemia ranskiksia ja makkaroita. Kyllä nekin ihan hyvälle maistuivat. 

Huomasin kuitenkin taas, että olen todella introvertti luonteeltani. Harrietin ja hänen miehensä luona minun oli luontevampaa osallistua keskusteluun, koska olimme kolmisin, mutta Raamattupiirissä oli niin iso porukka koolla, että minun oli helpompi olla enimmäkseen hiljaa. Lisäksi mietin, mahtavatko britit pitää minua kovinkin epäkohteliaana, kun en samalla tavalla suitsuta ylisanoja kuten he. En vain ole tottunut siihen. Hetken aikaa minusta tuntui kuin olisin kokenut flashbackin lapsuudesta, jolloin minä olin isossa porukassa hiljaa ja tunsin itseni hyvin ulkopuoliseksi. Sitten taputin itseäni mielessäni hellästi poskelle ja ajattelin: ”Ei se mitään, kultaseni, saat olla juuri tuollainen kuin olet.” Ei kaikkien tarvitse olla puheliaita ja sosiaalisia. Myös introvertteja tarvitaan tässä maailmassa. Ja minä jos kuka olen pohjimmiltani hiljainen introvertti. Mutta kuten lähipiirini hyvin tietää, sopivassa seurassa voin olla hyvinkin puhelias. Tähän ikään asti kun on ehtinyt, tuskin enää kovin paljon muuttuu mutta sen sijaan tässä iässä alkaa pikkuhiljaa oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on ja jopa arvostamaan itseään. Sen kuitenkin huomasin, että seuraelämä kahtena iltana peräkkäin (kuormittavan harkkapäivän jälkeen) vei minusta totaalisesti mehut ja torstai-iltana köllöttelin vain huoneessani lataamassa akkuja. No, ensi viikon lauantaina Harriet ja hänen miehensä pitävät bonfire-juhlat, joihin minäkin pääsen, sillä palaan safarireissulta edellisenä päivänä. 

Hyvällä tuurilla introvertiltäkin
voi irrota hymy. Heh.

Eilen halusin vähän vaihtelua (ja välttyä tapaamasta sitä kyttääjäkokkia), joten meninkin syömään erääseen toiseen guest houseen, jossa muiden mzungujen mukaan tarjolla on herkullista intialaista ruokaa. Oh boy, niin kyllä olikin! Otin jonkinlaista linssikastiketta ja riisiä ja se kastike tosiaan maistui ihan oikealle intialaiselle ruoalle. Kalliimpaakin ruoka oli kuin monissa muissa paikoissa mutta eipä tuo haittaa, aion ehdottomasti käydä ravintolassa toistekin syömässä.  

Näytti ensin vähän epäilyttävältä mutta
maistui ihan ehdalle italialaiselle
ruoalle - riisin kera tietty.

Tänään sen sijaan menin vihdoin ja viimein Golf Hoteliin. Sepä olikin miellyttävä yllätys! Paikka oli selvästi tasokkaampi kuin muut paikat, joissa olen täällä Kakamegassa käynyt. Oikein viihtyisä hotelli, jossa oli myös nopea wifi-yhteys! Niinpä onnistuin soittamaan Skype-puhelut sekä siskolleni että vanhemmilleni. Oli mukava nähdä rakkaita nassuja pitkästä aikaa. Myös ravintolan kalapuikot ja ranskalaiset maistuivat. Olen siis tällä viikolla syönyt useammin hyvää ruokaa kuin koko edeltävänä kuukautena! Ei hassumpaa. 

Golf Hotelin ravintola.

Näkymä ravintolasta hotellin pihalle.

Fish & chips.

Tällä viikolla ylimääräistä stressiä aiheutti tiistainen suihkuvälikohtaus. Menin suihkuun harkasta päästyäni ja juuri kun olin kuivattelemassa, niin aloin ihmetellä että haiseepa savu. Vilkaisin ylös ja äkkäsin, että suihkun lämmitysjärjestelmän johdot savuttivat. Sammutin heti lämmitysjärjestelmän, kiskoin vauhdilla vaatteet niskaan ja säntäsin respaan ilmoittamaan, että mun suihkun johdot savuttavat. No, aikoivat kuulemma kutsua sähkömiehen ja minä sain siirtyä toiseen huoneeseen. Uusi huone vaikutti ensin lupaavalta: leveä parisänky ja enemmän tilaa mutta huomasin, että kyseisen huoneen vedenlämmitysjärjestelmä ei pelittänyt lainkaan eli lämmintä vettä ei herunut ja lisäksi patja oli painunut niin kuopalle, että sängyssä oli aika epämukava nukkua.

Pyysin siis saada vaihtaa huonetta toistamiseen ja eilen illalla pääsin jälleen uuteen huoneeseen. No, tässä huoneessa tuli vielä eilen illalla lämmintä vettä (voitte kuvitella että vilkuilin jatkuvasti johtoja, alkavatko nekin savuta) mutta ei enää tänä aamuna. Veikkaan, että suihkusuutin on jostain syystä tukossa. Huokaus. Huomasin, että tämä huoneiden vaihtelukin stressasi minua osaltaan. Viihdyin todella hyvin alkuperäisessä huoneessani ja kyllä harmittaa, että en voi siellä enää asua. Mutta minkäpä sille mahtaa. Jospa suihkusuutin saadaan korjattua ja voisin punkata tässä huoneessa, kunnes lähtö Mombasaan koittaa. Niin joo, täällä guest housessa ei tietenkään ole palovaroittimia missään. Kiva. Kun muistelin eräälle hoitsuopiskelijalle tuota suihkuvälikohtausta ja palovaroittimien puuttumista, niin heppu totesi vain lakonisesti: ”This is Kenya.” Että näin. 

Tämänhetkinen huone.

Ensi viikon olen kuitenkin ansaitulla lomalla ja voi pojat, että pieni breikki tuleekin tarpeeseen! Ja kaiken kukkuraksi pääsen safarille. Life is good. Yritän napsia paljon kuvia safarilla ja laittaa niitä sitten tänne blogiinkin. Toivottavasti safari on hieno elämys ja näen paljon elukoita lähietäisyydeltä. 

Mukavaa viikkoa teillekin Suomeen! Toivottavasti kellojen siirtäminen ei sotke rytmiänne kovin pahasti. Minä vältyin kellojen siirtämiseltä, sillä täällä Keniassa moista typeryyttä ei harrasteta. Fiksua porukkaa, eikö? ;)

Jälleen yksi harkkaviikko lähes pulkassa

Mikään muu ei tänä iltana nappaa, joten kirjoittelen siis kuulumisia blogiin. Hyvää ajanvietettähän tämä on. Lähdin tänään harkasta vähän aiemmin ja kävin kotimatkalla syömässä paikallisessa ravintolassa, joten nyt illan päälle ei tarvitse edes mennä alakerran ravintolaan syömään. Ruokahalu on edelleen hakusessa eikä tälläkään kertaa ranskalaiset ja paistettu kana oikein maistuneet. Mutta ilmeisesti on ihan normaalia, että ruokahalu saattaa kadota täällä, kun kroppa yrittää tottua uudenlaiseen bakteerikantaan.

Annos näyttää ihan hyvältä mutta mun ruokahalu
on edelleen karkuteillä.

Aloitin maanantaina harjoittelun synnyttäneiden naisten osastolla, jossa on huomattavasti rauhallisempaa kuin synnärillä ja toisaalta myös tylsempää. Osastolla siis hoidetaan synnyttäneitä naisia, lähinnä tarkkaillaan äitien ja terveiden vastasyntyneiden vointia. Vauvat köllivät äitiensä vieressä sairaalasängyssä, ellei vauvalla ole jokin ongelma, jonka vuoksi hän tarvitsisi hoitoa vastasyntyneiden osastolla eli new born unitissa, jonne menen harjoittelemaan ensi viikolla. Jos äiti on synnyttänyt alateitse eikä mitään komplikaatioita ilmene, hän ja vauva pääsevät synnytystä seuraavana päivänä kotiin. Sektiossa olleet äidit joutuvat olemaan osastolla kolme päivää.

Postnatal-osasto on yhtä viihtyisä kuin muutkin
maternity wardin osastot.

Fiilikset ovat olleet tällä viikolla ihan hyvät. Alkuviikosta olin jopa hämmentävän levollisella mielellä ja ihmettelin itsekin, miten voin olla niin täydellisessä mielenrauhassa ja vain luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Mutta tänään onkin sitten vituttanut kuin pientä oravaa, hah. Niin ne mielialat vaihtelevat. Kieltämättä mietin yhä, johtuvatko nämä mielialan notkahdukset Lariamista, eilen nimittäin otin jälleen viikoittaisen tabuni. Kirjoittelin kuulumisia suomalaiselle opettajalleni ja hän kehotti käymään apteekissa vaihtamassa malarianestolääkkeen johonkin muuhun. Kuulemma siihen ei tarvitse reseptiä. No, pitää ottaa asiasta selvää.

Alkuviikosta sain vihdoin otettua yhteyttä täällä asuvaan brittinaiseen, jonka yhteystiedot sain Kakamegassa viime keväänä vaihdossa olleelta opiskelijalta (kiitos Tytti!). Brittinainen ilahtui viestistäni ja kutsui minut täkäläisten mzungujen Raamattupiiriin, jonne lupauduin menemään ihan vain tutustuakseni muihin täkäläisiin mzunguihin. En todellakaan ole uskonnollinen ihminen ja keksin vapaa-ajalleni parempaakin tekemistä kuin tutkia Raamattua, mutta ei se mitään. Kaikkea voi kokeilla kerran, paitsi kansantanhua ja sukurutsaa. Ensi viikolla olisi siis luvassa Raamattupiirin kokoontuminen. Saa nähdä, millaista siellä on.

Nätit on maisemat sairaalaan vievällä reitillä.
Rakastan kävellä aamuauringon valossa sairaalaan.

Samaisen brittinaisen kautta sain yhteyden toiseen täkäläiseen mzunguun, joka ensinnäkin ilmoitti haluavansa kutsua minut päivälliselle ensi viikolla ja antoi minulle useamman safariyrityksen yhteystiedot. Jospa jokin firmoista järkkäisi minut edes suht kohtuulliseen hintaan safarille. Hieman kyllä stressaa se, että minun pitäisi jotenkin osata järkätä itseni mukaan jollekin safarille. Muutamalta firmalta tuli jo vastauskin, joten katsotaan nyt. Mutta kyllä haluan päästä ehdottomasti safarille katsomaan jellonia, eihän täältä kehtaa edes palata Suomeen, jos safari jää kokematta. Toivon mukaan pääsen jonkin porukan mukaan. Paljon kivempi tietenkin niin kuin körötellä yksin (tai siis kuljettajan kanssa) sellaisessa avoimessa safariautossa jellonia ja elefantteja etsimässä. Ja epäilemättä edullisempaakin.

Minua muuten huvittaa, että juuri kun menin kehumaan kielitaitoani edellisessä postauksessa, niin tuolla postnatal-osastolla olen tavannut useammankin tyypin, jotka puhuvat englantia niin epäselvästi, että minulla menee puolet heidän puheestaan täysin ohi ja joudun vähän toistelemaan, että sorry, voitko toistaa. Noloa! Mutta minkäs teet. Ja swahilia osaan edelleen vain muutaman sanan. Eilen eräs hoitaja pani minut tekemään kirjaukset samalla kun hän piti synnyttäneille äidille palopuheen (lue: ohjauksen terveellisiin elämäntapoihin, vauvasta ja myös ehkäisystä huolehtimiseen). Pidettyään puheensa swahiliksi hoitaja käski minun kirjoittaa ylös niiden äitien nimet, jotka haluavat ehkäisykapselin asennettavan itselleen saman tien ja haluaako äiti kolmen vai viiden vuoden kapselin. Minä siinä sitten kyselemään naisilta heidän nimeään ja voitte kuvitella, että oli pikkuisen ihmettelemistä nimissä ja niiden kirjoitusasuissa, kun monikaan ei osannut edes tavata nimeään. Jonkin aikaa hikoiltuani lähinnä turhautumisesta sain toisen opiskelijan avuksi tulkkaamaan (osa äideistä osasi myös varsin huonosti englantia tai sitten se olenkin minä, joka mongertaa epäselvästi, heh) ja selvisin kirjaamisesta kunnialla. Sain samalla seurata vierestä ehkäisykapseleiden asennusta. Olihan se aika ikävän näköistä, vaikka kapselin ottaja saikin paikallispuudutuksen ihoalueelle, johon kapseli asennettiin. Kaikki eivät kapselia kuitenkaan ottaneet ja usein syynä oli se, että aviomies kielsi kapselin laiton tai ylipäätään ehkäisyn. Pikkuisen meinasi verenpaine nousta tällä feministillä mutta mikäpä minä olen muiden asioihin sekaantumaan. En itsekään suostuisi käyttämään minkäänlaista hormonaalista ehkäisyä (joihin myös ehkäisykapseli kuuluu) vaikka siitä maksettaisiin. Kenialaisten naisten tapauksessa hormonaalinen ehkäisy on kuitenkin pienempi paha kuin se, että lapsia syntyy monta peräjälkeen ja nainen jää hoitamaan valtavaa lapsikatrasta kotiin ja on samalla täysin riippuvainen siitä, että mies elättää hänet ja lapset. Sori, vaan suurperheiden äidit. Minä en teidän valintaanne oikein ymmärrä.

Ehkäisyneuvontaa antaneen hoitajan omintakeinen tyyli
pidellä itkevää vauvaa. Vauva kyllä lakkasi itkemästä
tuossa hoitajan vatsaa vasten ollessaan.

Eräs toinen hoitaja muuten sanoi jo aivan ensimmäisenä ekana harkkapäivänä minulle, että häntä ärsyttää, miten jotkut kenialaiset miehet pönkittävät vain miehuuttaan ”pakottamalla” vaimonsa synnyttämään lapsen toisensa perään. Tämän hoitajan mielestä naiset voisivat ihan hyvin salaa laitattaa ehkäisykapselin ja sitten yhdessä ihmetellä miehensä kanssa, kun lisää lapsia ei siunaannukaan. No, en kyllä kannata moista petollisuutta parisuhteessa, kuten en sitäkään, että nainen painostaa/velvoittaa miehen jäämään parisuhteeseen jättämällä ehkäisyn salaa pois ja hankkiutumalla raskaaksi. Minun mielestäni parisuhteessa molempien puolisoiden mielipidettä pitää kuunnella varsinkin niinkin ison asian kuin lasten hankinnan osalta. Toki Keniassa on hieman eri meininki, täällä kun ei välttämättä mennä edes naimisiin rakkaudesta vaan pikemminkin järkisyistä. Mutta joka tapauksessa mainitsemani hoitajan feministinen ajatusmaailma ilahdutti minua väkisinkin.

Tänään sain jälleen todistella ikääni. Sairaalassa oli varsin hiljainen päivä, koska tänään oli yleinen vapaapäivä Mashujaa Dayn takia. Pikaisen googletuksen perusteella Mashujaa Day eli Heroe's Day eli sankareiden päivä on Kenian itsenäisyyden puolesta taistelleiden muistopäivä. Osa henkilökunnasta olikin vapaalla tänään ja mitään ylimääräistä ohjelmaa ei ollut osastolla (kuten ehkäisykapseleiden asennusta). Minä juttelin erään hoitajan kanssa hoitajien työpisteen luona. Hän kysyi, onko minulla lapsia (liekö 50. kerta kun saan vastata siihen kysymykseen) ja ikäni tuli jälleen puheeksi. Paikalla oli myös miespuolinen sairaanhoitajaopiskelija. Pyysin heitä molempia arvaamaan ikääni. Hoitaja arveli minun olevan 20-vuotias, opiskelija veikkasi minua 30-vuotiaaksi. Hoitaja ei ottanut millään uskoakseen, että olen kolmenkymmenekahdeksan vaan väitti minua valehtelijaksi. Minun ei auttanut muu kuin kaivaa sähköpostista esiin skannaamani kuva passistani, ennen kuin nainen uskoi minua. Taas päiviteltiin, että olenpa nuoren näköinen. Ja tietenkin hoitaja sanoi, että minun pitää löytää kenialainen mies ja tehdä lapsia. Kuinkas muuten, heh.

Sitten paikalla ollut miespuolinen opiskelija kysyi, että ”And what about that? Is that real?” ja katsoi rintavarustustani. Minä ihmettelin ääneen, että epäilikö kaveri, että minulla on silikonit mutta tyyppi tarkoittikin hiuksiani, jotka olivat sivuponnarilla ja roikkuivat siis rintavarustuksen päällä. Hups. Taisin saada meidät molemmat nolostumaan. No, eipä siinä, selitin, että juu, hiukset ovat kyllä omani eikä mikään peruukki tai lisäke. Täällä todella monella naisella on hiuslisäkkeitä ja useimmilla on rastat. Muutenkin kenialaisten naisten hiuslaatu eroaa suomalaisten hiuslaadusta, sillä muotoilutuotteiden hyllystä löytyy jos jonkinlaista öljyä tai rastasuihketta mutta tavallista muotovaahtoa en ole löytänyt. Sitäkin hoitaja ja opiskelijat ihmettelivät, että miten olen parissa vuodessa saanut kasvatettua niin pitkät hiukset. Omasta mielestäni hiukseni eivät kasva mitenkään älyttömän nopeasti, suunnilleen sentin kuukaudessa mutta minä olen luullut, että kaikkien hiukset kasvavat suunnilleen sitä tahtia. Ehkä eivät, sillä opiskelija vitsaili, että hoitaja on kasvattanut hiuksiaan kaksivuotiaasta asti eivätkä ne vieläkään ole sen pidemmät. Hoitajalla oli oikein sievät, lyhyet ja kiharat hiukset.

Välillä täkäläisten kanssa joutuu hieman eriskummallisiin tilanteisiin. Yhtenä päivänä kaksi tutuksi tullutta lääkäriä juttelivat kanssani. Toinen kysyi, olinko kätilöinyt yhtään lasta synnärillä ollessani. Vastasin kätilöineeni yhden. ”One!" lääkäri toisti. ”That's nothing! You should deliver at least five.” Yksi ei kuulemma riitä, vaan pitäisi kätilöidä vähintään viisi, ennen kuin voin leuhkia asialla suomalaisille tutuille. Sanoin, että leuhkin jo Facebookissa ja lääkäri vain pudisteli päätään. Sitten hän kysyi, milloin palaan Suomeen (hän on se lääkäri, joka on asunut vähän aikaa Suomessa). Kerroin palaavani Suomeen vähän ennen joulua. Silloin paikalla ollut toinen lääkäri kysyi, voiko hänkin tulla Suomeen. Vastasin siihen, että mikäpä siinä. Suomessa ollut lääkäri kommentoi, että Suomi on kaunis maa ja sitten tokaisi kollegalleen: ”Älä viitsi, hän ei ole kiinnostunut, muuten hän katsoisi sinua silmiin.” Minä hämmennyin ja aloin änkyttää jotain, että miten niin. En tajunnut, että ilmeisesti toinen lääkäri olisi halunnut tulla Suomeen minun kanssani. Sitten lääkärit heittivät jotain läppää, mistä en pysynyt lainkaan kärryillä ennen kuin lähtivät. Selvästikin kiusoittelivat minua ja saivat opiskelijaparan punastelemaan, heh. On täällä pari muutakin tyyppiä kysynyt, voiko tulla vieraakseni Suomeen ja olen vastannut, että juu, toki, toki mutta en ole kyllä ottanut ehdotusta lainkaan tosissani. Se on sitä kuuluisaa small talkia ja ehkä tyypit myös testaavat, kuinka höynäytettävissä olen. Yksikin naispuolinen opiskelija selitti minulle antenatal-osastolla, että kenialaisen naisen täytyy osata teurastaa ja kyniä kana, ennen kuin hän voi mennä naimisiin. Minä uskoin, kunnes toinen opiskelija tuli sanomaan, että se jallittaa sinua. Niinpä tietenkin. Eivät täkäläiset silti ole lainkaan pahantahtoisia, sen kuin kiusoittelevat pahaa-aavistamatonta valkonaamaa. Ja opettavat samalla minua suhtautumaan asioihin kevyemmin ja vähemmän ryppyotsaisesti.

Edelleen parasta täällä ovat ihmiset ja vuorovaikutus heidän kanssaan. Tähän mennessä tapaamani kenialaiset ovat pääsääntöisesti todella ystävällisiä ja ihania. Toisten kanssa yhteinen sävel löytyy sormia napsauttamalla, toisten kanssa saa hieman ihmetellä, että kukas tämä tyyppi oikein on miehiään tai naisiaan. Mutta ihmisten parissa oleminen on kyllä tähän mennessä ollut vaihtokokemuksen mukavinta antia. Odotankin innolla, että pääsen tutustumaan myös muihin täkäläisiin mzunguihin – vaikka sitten Raamattupiirissä!

Nyt iski sähkökatkos, joten tähän onkin hyvä lopetella. Kirjoittelen lisää kuulumisia taas, kun aikaa (ja raportoitavaa) on. Suomessa taitaa olla lähestyvän talven ensimmäinen flunssa-aalto liikkeellä, joten yrittäkäähän pysyä terveinä! Ja syökää d-vitamiinia purkista. Minä saan sitä täällä auringosta. ♥

Synnäriviikon kokemuksia

Istun tässä pienen huoneeni pöydän ääressä. Auki olevasta ikkunasta näkyy sininen taivas. Jostain kaukaa kuuluu vaimeana afrikkalaista musiikkia. Ulkona on 26 astetta lämmintä mutta huoneessani on onneksi varsin viileää ilmastoinnin puuttumisesta huolimatta. Minulla on vapaapäivä eikä sen kummempaa ohjelmaa, joten päätin päivitellä blogia pitkästä aikaa. Nukuin kerrankin hyvin viime yönä, simahdin jo yhdeksän jälkeen illalla ja heräsin ihan itsestään kuuden aikoihin. Pyykkäsin vähän nyrkkipyykkiä heti aamutuimaan ja toivon nyt, ettei sadekuuro yllätä, jotta pyykit saavat kuivua rauhassa ulkona narulla. Tarkoitus oli pyykätä jo eilen, mutta aamulla ei tullut vettä, nähtävästi sen vuoksi, että putkistossa oli jotain vikaa. Tänään vettä on onneksi riittänyt ainakin toistaiseksi.

Fiilikset täällä Keniassa ovat edelleen olleet todella vaihtelevat. Välillä on oikein iloinen ja tyytyväinen olo ja hymyilyttää, sitten taas ihan puskista iskee surullinen ja suorastaan masentunut olo. Juuri tuossa pohdiskelinkin rakkaan ystäväni kanssa, että mahtaako tuo malarianestolääkkeeni Lariam tehdä minusta näin sekopäisen, sillä kotosalla olo on huomattavasti tasaisempi enkä ole taipuvainen synkkyyteen. Lariam nimittäin voi aiheuttaa masennusta ja herra ties mitä muuta. Pitää seurailla tilannetta ja vaihtaa lääkettä, jos tämä tunteiden vuoristorata jatkuu. Se on nimittäin aika uuvuttavaa. Tällä hetkellä fiilis on kuitenkin hyvä mutta sitähän ei tiedä, miltä tunnin päästä tuntuu, heh.

Tämä viikko oli rankanpuoleinen siksi, että vietin sen synnärillä. Täkäläinen labour ward on kyllä melkoinen paikka. Synnytyslavereita on yhteensä kahdeksan kahdessa eri huoneessa ja kuulemma joskus naiset synnyttävät myös vastaanotossa, laverilla joka on tarkoitettu leikkaussaliin pääsyä odottaville äideille ja kuulemma jopa hoitajien pöydällä, jos tilaa ei muuten ole. Sillä lailla. Lääkkeellistä kivunlievitystä ei käytetä ja kun tiedustelin syytä, niin syynä on kuulemma se, että lääkkeet ovat kalliita eikä synnytyksen lääkkeellistä kivunlievitystä pidetä tärkeinä. Eräs lääkäri jopa selitti minulle, että kivunlievitys hidastaa synnytyksen edistymistä. Jahas. Ainoa tarjolla oleva lievitys synnytystuskiin on se, jos hoitaja tai opiskelija jaksaa hieroa synnyttäjän selkää. Esittelin parille synnärin tyypille Youtubessa olevaa HUS:in englanniksi tekstitettyä synnytysvideota, jossa esitellään synnytyksen kulku suomalaisessa sairaalassa, ja kyllähän kaverit ihmettelivät silmät suurina Suomen-meininkiä aivan kuten minä täkäläistä menoa. Hieman on siis eroa. Toki Kakamega County General Hospital on kunnallinen sairaala ja suurin osa potilaista todella köyhiä. Kenialaisissa yksityissairaaloissa kuulemma onkin enemmän välineitä ja tarvikkeita ja muutenkin paremmat oltavat.

Toinen synnytyssali.

Synnärin tarvikekärry.

Minulle synnäri oli kyllä niin epämukavuusaluetta kuin olla ja voi. Ensimmäisenä päivänä pääsin todistamaan lapsen syntymää ensimmäistä kertaa elämässäni ja olihan se hurja näky. Yhtäkkiä vauvan pää vain putkahtaa näkyviin äitinsä jalkovälistä kuin jossakin alien-filmissä ja samassa vauva jo nostetaan äidin vatsan päälle. Kyllä siinä sai vaivihkaa pyyhkiä tippaa linssistä. Täällä vauvat tosiaan nostetaan äidin vatsalle heti syntymän jälkeen mutta ei kuitenkaan ihokontaktiin vaan värikkään liinan päälle, jonka äidit tuovat mukanaan sairaalaan.

Vauva on äitinsä vatsalla hetken, kun sitä kuivataan ja virvoitellaan tarvittaessa ja kun napanuora leikataan, sitten vauva nostetaan ilmaan jotta äiti näkee kumpaa sukupuolta se on ja sen jälkeen vauva viedään lämpöpöydälle, jossa hoitaja tai opiskelija vielä pyyhkii vauvaa, laittaa sen ranteeseen tunnistusrannekkeen, käärii vauvan liinaan kylmettymisen estämiseksi ja laittaa silmiin antibioottivoidetta tulehdusta estämään. Siinä se vastasyntynyt pieni tirppa saa ihmetellä, mihin hittoon hän on oikein saapunut, kunnes jossakin vaiheessa hänet viedään äidilleen syömään. Synnärin seinällä olevissa julisteissa sanotaan, että rintaruokinta pitäisi aloittaa tunnin sisällä, mutta käytännössä niin ei useinkaan tapahdu vaan vauva joutuu odottamaan pitempään, että pääsee takaisin äidilleen. Mitään ihokontaktissa olemista tai kenguruhoitoa en ole täällä nähnyt eikä synnyttäjällä ole koskaan myöskään omaa tukihenkilöä mukanaan synnytyksessä. Sen sijaan ympärillä voi pörrätä useampikin hoitaja ja opiskelija. Ja tosiaan mitään yksityishuoneita ei ole, vaan synnyttäjät makaavat vierekkäisissä pedeissä eikä väliverhojakaan aina lasketa alas.

Tällaisessa vempeleessä lämmitettiin
synnyttäneille äideille pesuvettä.

Antibioottivoiteita joita hierottiin
vastasyntyneiden silmiin.

Synnärillä saamani ohjaus ei ollut kovin kummoista. Osaston johtava hoitaja Zipphora (ainakin ymmärsin hänen olevan osaston johdossa) on aivan ihastuttava nainen, joka huokuu hyvää energiaa ja joka selvästi nauttii työstään. Zipphora esitteli osaston maanantaiaamuna minulle ja parille muulle opiskelijalle, jotka myös aloittivat tuona päivänä ja myöhemmin hän huikkasi minulle: ”Come here, darling” kutsuen minut kuuntelemaan sikiön sydänääniä sillä tötteröllä, jolla en edelleenkään niitä ääniä kuule. Varsinkaan synnärillä, jossa viereisessä pedissä saattaa maata kivusta huutava toinen synnyttäjä. Zipphoraa lukuun ottamatta suurin osa henkilökunnasta ei kuitenkaan kiinnittänyt minuun juurikaan huomiota tai sitten he yllyttävät minua kätilöimään, mistä kauhuissani kieltäydyin, koska minusta tuntui, että en todellakaan tiedä mitä tehdä. Huomasin myös, ettei minulla ollut juurikaan motivaatiota tarttua hommiin, koska ei synnäriympäristö kerta kaikkiaan vain ole minun juttuni. Ymmärrän nyt paremmin niitä opiskelututtuja, jotka irvistelevät ja pyörittelevät silmiään joutuessaan suorittamaan pakollisen harjoittelun esimerkiksi leikkurissa tai psykiatrisella osastolla, jos kokevat ettei perioperatiivinen tai psykiatrinen hoitotyö ole heidän juttunsa. Toki sitä motivaatiota olisi hyvä kaivaa esiin vaikka kivenkolosta mutta huomasin, että oli helpompi jättäytyä sivustaseuraajan rooliin. Synnärillä oli välilä myös todella hektistä ja kaoottista, kun monta synnyttäjää ähki ja puhkui yhtä aikaa, ja minä vain toivoin että olisin missä tahansa muualla kuin siellä kaaoksen keskellä. En ole ikinä viihtynyt kiireisessä ympäristössä, siksi synnäri tai esimerkiksi ensiapuosasto ei ole minulle mikään otollisin työympäristö.

Synnärin kymmenen yleisintä ongelmaa synnytyksessä.
Vastaava taulu löytyy maternity wardin
jokaiselta osastolta.

Jos jotakuta ällöttää synnytyksen melko yksityiskohtainen kuvaus, hän skipatkoon seuraavat pari kappaletta.

****Synnytyskuvaus alkaa****

En osaa vieläkään sanoa, mikä minuun iski torstaina. Huomasin heti aamusta, että sen lisäksi että olin itse jotenkin korkeammassa mielentilassa, myös osaston energiat olivat jotenkin positiivisemmat. Niinpä erään hoitajan ehdottaessa minulle pian syntyvän vauvan kätilöimistä suostuin siihen kauhusta jäykkänä mutta toisaalta uteliaana. Ja tietysti pyysin, että muut työntekijät auttavat minua, koska enhän minä tiennyt mitä hittoa tehdä. Vierekkäisillä pedeillä makasi kaksi synnyttäjää, molemmat hyvin lähellä ponnistusvaihetta. Minä sain assarikseni hoitsuopiskelijan ja ensin minun oli tarkoitus auttaa maailmaan kovasti valittavan äidin vauva, mutta kävikin niin, että viereisen pedin nainen ehti edelle, joten minut siirrettiinkiin kätilöimään hänen vauvansa. Ei muuta kuin kumihanskat käteen ja menoksi. Onneksi varsinaisen assarin lisäksi pedin jalkopäässä minua oli neuvomassa kolme muutakin hoitajaa ja opiskelijaa ja he huutelivat minulle innokkaasti ohjeita, kun minä tuskan hiki otsalla tein työtä käskettyä. Yritin parhaani mukaan tukea äidin välilihaa ohjeiden mukaisesti, kun äiti ponnisti ja ponnisti. Lopulta vauvan pää putkahti esiin, ja minun piti tsekata, ettei napanuora ollut vauvan kaulan ympärillä (ei onneksi ollut ja onneksi toinen hoitaja vielä tuplatsekkasi asian) ja kuivata vauvan kasvot pumpulitupolla (minkä tajusin tehdä vasta kolmannella kehotuksella). Seuraavalla ponnistuksella vedin vauvan ulos ja nostin äidin vatsalle. Hieman hirvitti, että kallisarvoinen paketti lipeää käsistä mutta onneksi ei. Sitten piti leikata napanuora mutta eihän siitä mitään tullut. Joko en osannut käyttää veistä oikein tai sitten olin vain epävarma, joten annoin homman assarini hoidettavaksi. Tämän jälkeen neuvonantajat käskivät minun nostaa vauvan äidin vatsalta ja minä olin jo viemässä vauvaa lämpöpöydälle, kun minulle huudettiin, että ei, minun pitää näyttää vauvaa äidille, jotta tämä näkee vauvan olevan poika. Selkis.

Sukupuolen esittelyn jälkeen assari vei vauvan lämpöpöydälle ja minun olisi pitänyt hieroa äidin vatsaa ja samalla vetää istukkaa ulos napanuorasta ja yritin kyllä, mutta en tietenkään osannut tehdä sitä oikein ja minua myös hirvitti kiskoa napanuoraa, koska pelkäsin sen tai istukan repeävän. Niinpä yksi kokeneemmista hoitajista tuli hoitamaan homman. Ja kyllähän se ammattilaiselta käytti kätevästi ja istukka tuli varsin siististi ulos. On muuten harvinaisen ällöttävän näköinen möykky se istukka, vaikka toki elintärkeä vauvalle. Tässä vaiheessa minun työni oli tehty. Eräs toinen hoitaja ompeli äidille pari tikkiä ja minä sain mennä ihailemaan maailmaan juuri auttamaani pikkumiestä. Olihan poika aivan uskomattoman söpö. Ja oli myös hienoa, että vauva alkoi itkeä heti äitinsä vatsalla eikä siis tarvinnut virvoittelua tai hapettamista. Apgarin pisteitäkin pieni sai täydet kymmenen. Kokemus oli kyllä hurja, pelottava ja ikimuistoinen. Olin iloinen, että lopulta uskaltauduin kätilöimään, mutta samalla totesin, että minusta ei silti olisi kätilöksi. Kätilöinti ei todellakaan ole luontaista minulle enkä tunne sitä kohtaan minkäänlaista sydämenpaloa.

Tällaisen vesselin autoin maailmaan.

****Synnytyskuvaus päättyy****

Minun kätilönurani jäi yhden vauvan kätilöintiin, siinä oli ihan tarpeeksi jännitystä yhdelle päivälle. Viimeinen päiväni synnärillä eli perjantai oli varsin hiljainen päivä ja siitä iso osa meni laadunvalvontakoulutuksessa istuessa, mikä oli mielestäni kyllä kaikkien paikalla olleiden ajan täyttä tuhlaamista. Perjantaina lähdin harkasta vähän aiemmin iloisena siitä, että minun ei tarvitse enää palata sinne ja ensi viikolla pääsen synnyttäneiden naisten osastolle.

Tällaisille lämpöpöydille vauvat
laitetaan pötköttämään
syntymän jälkeen. Usein samalla
pöydällä makaa kaksikin vauvaa.

Torstaina sattui huvittava tapaus, kun eräs tyylikkäästi pukeutunut nainen tuli juttelemaan minulle. Hän kysyi, olenko sairaanhoitajaopiskelija ja kysyi mistä olen kotoisin. Olin kuulemma tervehtinyt häntä edellisellä viikolla antenatal-osastolla. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka nainen oli ja mietin, oliko hän mahdollisesti joku opettaja, jonka olin saattanut tavata. Niin kuin olen varmasti maininnutkin, minulla on ollut täällä vaikeuksia erottaa ihmisiä toisistaan. Jotkut tyypit jäävät kyllä heti mieleen mutta joidenkin kohdalla pitää vain ihmetellä, että ai, mekö ollaan tavattu aiemminkin. Paras strategia onkin tervehtiä ja kätellä kaikkia iloisesti kuin vanhoja tuttuja, vaikka ei olisikaan mitään muistikuvaa siitä, onko tavannut tyyppiä koskaan aiemmin. No, tämä nainen kertoi olevansa vakuutusmyyjä. Hän kysyi, onko minulla lapsia ja kun vastasin, ettei ole, hän sanoi heti että sinun pitää ottaa afrikkalainen mies, niin saat ruskeita vauvoja. Eikä ole muuten ensimmäinen kerta, kun joku käskee minua ottamaan afrikkalaisen miehen ja tekemään ruskeita vauvoja. Minä yleensä vain nauran moisille ehdotuksille enkä ala selittää, että en halua lapsia. Kenialaiset ovat hyvin perhekeskeisiä ja perheet ovat usein suuria, joten heidän on hyvin vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa olla vapaaehtoisesti lapseton. Nainen kysyi, onko minulla poikaystävää ja kun jälleen vastasin kieltävästi, niin hän ehdotti sokkotreffejä veljensä kanssa. Siinä vaiheessa sanoin, että hänen veljensä on varmasti oikein mukava mutta sokkotreffit eivät ole oikein minun juttuni. Onneksi nainen ei alkanut inttää aiheesta, sanoi vain, että rukoile Jumalaa, kyllä se sulle miehen antaa. Jo vain. Heh.

Miehistä puheen ollen, Suomessa ihmiset yleensä kommentoivat kahdella tavalla kuullessaan minun aikeistani lähteä vaihtoon Keniaan. Ensimmäiseksi yleensä ihmetellään minun rohkeuttani ja toinen kommentti on yleensä se, että palaan täältä kotiin musta mies kainalossa tai jään tänne jonkun mustan miehen vaimoksi. Minua on sekä huvittanut että ärsyttänyt moiset kommentit, joita ovat siis sanoneet niin tutut kuin vähemmän tutut ihmiset. No joo, kyllähän tänne lähteminen ja vieläpä yksin vaati jonkin verran rohkeutta mutta en minä silti millekään kuulennolle lähtenyt. Toivon mukaan kaikki menee täällä hyvin ja palaan ehjänä kotiin joulukuussa. Ja mitä taas tulee mustiin miehiin tai ylipäätään miehiin, niin jos yhtään minua tuntisi, niin tietäisi, että viimeisenä minulla on miehet olleet mielessä, kun olen päättänyt lähteä tänne vaihtoon. Ei minulla ole mitään tummaihoisia miehiä vastaan ja itse asiassa lähes kaikki täällä tapaamani miehet ovat olleet hirmu mukavia, mutta en todellakaan ole tullut tänne romanssi mielessäni. Ja täytyy kyllä myöntää, että mitä tässä kenialaisia on oppinut hieman tuntemaan, niin kyllähän kulttuurierot ovat aika suuret ja parisuhde on tarpeeksi haastava ilmankin niitä. Ja vaikka monet naiset täällä ovat sanoneet minulle, että joo, ota afrikkalainen mies, niin toisaalta vielä useampi on sanonut minulle, että kenialaiset miehet ovat vätyksiä ja pettäjiä ja nainen on parisuhteessa se, joka joutuu sietämään kaikenlaista ja loppujen lopuksi pitää perheen koossa. Mixed messages, anyone? Tietenkään ei voi yleistää ja sanoa, että kaikki kenialaiset miehet ovat sellaisia mutta kieltämättä noita juttuja kuunnellessa tulee olo, että niin, miksi te haluattekaan minun ottavan kenialaisen miehen? Tietenkään koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta en oikein usko, että palaan täältä mies kainalossa. 

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa vieraaksi ihan aitoon kenialaiseen kotiin. Yksi jos toinenkin on patistanut minua lähtemään liikkeelle ja tapaamaan ihmisiä, koska sitä jämähtää helposti tänne kämpille, kun minulla ei ole matkakumppania, jonka kanssa olisi helppo lähteä tutkimaan paikkoja. Olen muuten antanut kenialaisen puhelinnumeroni varmaan viidelletoista ihmiselle (heidän omasta pyynnöstään, en sitä yleensä kenellekään tyrkytä) mutta kukaan ei siitä huolimatta soita minulle tai ehdota tapaamista. Tai sitten tapaamista ehdotetaan pelkästään small talk -mielessä, jonka tämä hölmö suomalainen ottaa välillä tosissaan. Kenialaisilla on muutenkin erilainen aikakäsitys ja nähtävästi erilainen käsitys sovituista asioista kuin suomalaisilla. Olen siis ottanut sen asenteen, että jos joku sanoo, että joo, meidän pitää ehdottomasti tavata ja tehdä sitä ja tätä yhdessä, sanon kiitos, se kuulostaa mukavalta mutta en silti ota ehdotusta tosissani. Niinpä en ottanut lainkaan tosissani sitä, kun sairaalassa käynyt opettaja Anne sanoi minulle hakevansa minut kylään luokseen lauantaina, jotta näen hänen kotinsa ja tapaan hänen lapsensa.

Nämä Finnish Nightmares -sarjikset ovat niin totta! Heh.

Mutta kappas vaan, niin vain Anne soitti minulle lauantaina puoli yhdeltätoista ja sovittiin, että hän hakee minut luokseen yhden aikoihin. Lopulta Anne lähetti jonkun tuttunsa hakemaan minut, sillä hänen oma autonsa oli jäänyt jumiin autotalliin, kun pihalle oli tuotu sorakasa. No, eipä siinä. Oli mielenkiintoista päästä näkemään aito kenialainen koti. Koti oli omalla tavallaan oikein viehättävä kolmen makuuhuoneen omakotitalo, toki hyvin erilainen suomalaisiin taloihin verrattuna. Samalla tontilla oli myös pari muuta taloa, jossa Annen mukaan asuu hänen vuokralaisiaan. Annella on kolme lasta, joilla on leikkikavereinaan naapurin lapsia. Ja jokainen lapsi saa syödäkseen myös naapurissa, joten yhdenkään vanhemman ei tarvitse esimerkiksi töissä tai asioilla ollessaan olla huolissaan siitä, että oma lapsi joutuisi olemaan nälissään kotona. Moinen yhteisöllisyys on minusta todella hienoa. Annen luona asui myös teini-ikäinen sukulaistyttö. Sekin on kuulemma yleistä, että kenialaiset ottavat katon päälleen tarvitsevan sukulaisen luokseen asumaan. Ja luonnollisesti joku aikuisista lapsista ottaa ikääntyvät vanhemmat luokseen asumaan, kun nämä eivät enää pärjää omillaan. Keniassa on kuulemma aika vähän vanhainkoteja, sillä nuoremmat sukupolvet tosiaan huolehtivat vanhemmista. 

Matkalla Annen luo napsaisin parit ylivalottuneet kuvat.
Kakamegan kaoottista liikennettä.

Holden Mall, jossa sijaitsee minun "lähi-Prismani"
eli Nakumatt.

Annen luona vierähtikin melkein koko päivä. Anne tarjosi minulle paritkin sapuskat ja juttelimme kaikkea maan ja taivaan väliltä. Anne hämmästeli hyvää englannin kielen taitoani ja myönsin, että olen opiskellut englantia yliopistossa. Samaa hämmästelivät myös Annen luona piipahtaneet naapurit. Hyvä englannin kielen taito onkin ollut asia, josta olen ollut todella kiitollinen täällä ollessani. Kenialaisilla on oma aksenttinsa, josta on joskus vaikea saada selvää mutta nyt olen jo tottunut siihen ja ymmärrän lähes kaiken, kun minulle puhutaan englanniksi. Swahilia osaan edelleen vain muutaman sanan. Vaikka lääketieteellinen sanasto ei ollut minulle mitenkään hirveän tuttua etukäteen muutoin kuin englanninkielisistä sairaalasarjoista, niin yllätyksekseni olen ymmärtänyt siitäkin suurimman osan, kunhan ensin opin maternity wardilla tiuhaan viljeltävät lyhenteet. Mietinkin, että sellaiselle, joka ei puhu kovin hyvää englantia, Kenia ja varsinkin sairaala voi olla aika haastavakin ympäristö, sillä kenialaisten englannista ei ole yhtä helppo ottaa selvää kuin britti- tai amerikanenglannista. Mutta kaikkeen tottuu. Ja toki tästäkin kokemuksesta saa enemmän irti, kun ymmärtää suurimman osan siitä, mitä puhutaan. Olen huomannut, että englannin puhuminenkin sujuu nyt jo paljon rennommin ja sujuvammin kuin alussa vaikka siitä onkin monta vuotta, kun olen englantia näin paljon käyttänyt päivittäisessä elämässä. Saa nähdä, alanko jossakin vaiheessa nähdä englanninkielisiä unia. Muistelen, että se rajapyykki ylitettiin noin kolmen kuukauden kohdalla kun olin nuorempana Englannissa puoli vuotta.

Annen suloiset muksut.

Lounaaksi oli lihapataa ja chapatia (tuo lätty).

Oli mukava käydä Annen luona mutta visiitin jälkeen olin kyllä melko uuvuksissa. Introvertille monen tunnin visiitti vieraiden ihmisten luona (niin mukavaa kuin se onkin) on aika iso ponnistus ja englannin puhuminenkin taitaa aiheuttaa lisäkuormitusta. Mutta ei se mitään, kerrankin maistui uni hyvin viime yönä. Tällä viikolla olen heräillyt lähes joka aamu ennen aikojaan enkä keksinyt sille muuta selitystä kuin sen, että synnärillä olo stressasi minua tavallista enemmän. 

Ensi viikolla on tosiaan luvassa siirtyminen synnyttäneiden naisten osastolle. Saapa nähdä, mitä opin siellä. Sinne meno ei kuitenkaan stressaa minua samalla tavalla kuin synnärillä ole. Viihdyn paremmin osastoilla, joissa on rauhallisempi meininki. Vaikka voihan postnatalillakin olla kiireistä. Se jää nähtäväksi. 

Olen nyt ollut Keniassa kolme ja puoli viikkoa ja kyllä tähän pikkuhiljaa alkaa tottua. Toki jotkut asiat edelleen rassaavat mutta niinhän se on, että jokaisessa paikassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ja välillä tulee kova ikävä rakkaita ihmisiä, mutta onneksi on netti, jonka välityksellä voi pitää yhteyttä. 

Kirjoittelen lisää kuulumisia taas ensi viikolla. Ihanaa sunnuntai-iltaa Suomeen!

Tunteiden vuoristoradalla

Vihdoin maltan istua alas kirjoittamaan tämän viikon kuulumisia. Viime viikko oli oikeastaan rankempi kuin uskalsin myöntääkään, kulttuurisokki painoi todella päälle ja kyllä kävi vähän väliä mielessä, että olisinpa jo kotona. Nolottaa myöntää, mutta latasin puhelimeeni sovelluksenkin, joka laskee montako päivää on kotiipaluuseeni. Tällä hetkellä niitä on 75. Ja sitten tunsin syyllisyyttä siitä, että halusin kotiin, vaikka olen näin eksoottisessa paikassa, jossa voi kokea vaikka mitä sellaista, mitä Suomessa ei voi. Minunhan pitäisi ottaa ilo irti tästä kaikesta! Pitäisi ja pitäisi. Koti-ikävää onneksi lievensi skypettäminen vanhempieni ja siskoni kanssa viikonloppuna. 

Kiittämättömän vaihtarin nolo äppi.

Maanantaina huomasin olevani pitkästä aikaa hieman korkeammassa mielentilassa ja ajattelin jo, että vihdoin kulttuurisokki ja ensijärkytys alkaa hellittää. Jatkoin harjoittelua raskaana olevien naisten osastolla, missä aloitin viime viikolla. Tiistaina oli vähän tahmeampi päivä vaikka osaston rutiini alkoi pikkuhiljaa hahmottua minulle ja aloin jopa muistaa joidenkin ihmisten nimet ja ylipäätään tunnistaa, ketkä kaikki tyypit olen jo tavannut. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, niin täkäläiset tummahipiäiset kanssakulkijani muistuttavat sen verran paljon toisiaan, etten aina erota heitä toisistaan. On kai sitä tutkittukin, että toisen rodun edustajia on vaikeampi erottaa toisistaan. Jotkut tyypit jäävät toki heti mieleen, mutta joidenkin kanssa olen nolannut itseni esittelemässä itseni uudelleen. Onneksi kenialaiset ovat ystävällistä väkeä eivätkä pane minun mokailujani pahakseen – kunhan ensin varmistavat, että olen varmasti kuullut Jeesuksesta. Uskonto kun on todella tärkeä juttu täkäläisille ja minut tavatessaan melkein kaikki kysyvät, olenko kristitty ja käynkö kirkossa. Siihenkin pitää vain tottua.

On kyllä jännä, miten tunnemaailma menee yhtä vuoristorataa täällä. Välillä on hyvä olo ja olen iloinen, että lähdin tänne, mutta sitten iskee koti-ikävä ja kaikki ärsyttää  - nyrkkipyykin peseminen, ei niin maittava ja minun tapauksessani turhan yksipuolinen ruoka, vesi- ja sähkökatkot, joka iltapäivä iskevät sadekuurot, ihan vain muutaman mainitakseni. Ja se vasta rasittaakin, kun pitää olla koko ajan Suomi-lähettiläs ja vastailla ihmisten kysymyksiin Suomesta. Joskus olo on kuin sirkuksen kummajaisella konsanaaan. Huomasin yhtenä päivänä, että täkäläiset opiskelijat ottivat minusta salaa kuvia. Kysyin heiltä suoraan, haluavatko he minun poseeraavan heille selfieissä, ja niinpä meikäläisen naamataulu päätyi taas ties kuinka monen kenialaisen kännykkään, Whatsappiin ja Facebook-sivulle. Jippijaijee. Ymmärrän kyllä, että ihmiset ovat uteliaita, haluavat tietää Suomesta kaikenlaista ja heistä on jännää ikuistaa kännykkäkamerallaan lähiympäristöönsä eksynyt valkonaama, jollaisia he eivät useinkaan näe. Mutta silti – välillä tekisi mieli kivahtaa, että puhutaan joskus jostain muusta. Toistaiseksi olen onnistunut hillitsemään itseni.

Eilen oli kuitenkin harvinaisen paska päivä ja tuntui, että maailma kaatuu päälle. Päivällä harjoittelussa oli pari tympeän puoleista kohtaamista ja olin varmaan muutenkin jotenkin alakuloisella tuulella. Tuli vain niin kertakaikkisen paska olo, että teki mieli alkaa itkeä vollottaa siinä hoitajien pöydän ääressä mutta onnistuin pitämään itseni kurissa, kunnes pääsin tänne huoneeseeni. Täällä pitikin sitten märistä oikein kunnolla ja kieriskellä itsesäälissä. Minusta tuntui, ettei mistään tule mitään, kaikki on ihan perseestä, olin aivan idiootti päätäessäni lähteä tänne ja olisin maksanut miljoonia siitä ilosta, että olisin sillä siunaamalla päässyt kotiin. Niin ja ennen kaikkea tuntui siltä, että minä itse olen ihan paska luuseri, kukaan ei välitä minusta eikä minusta ikinä tule yhtään mitään. Ja kaiken kukkuraksi minusta tulee vielä ihan paska hoitajakin. Kuuntelin surullista musiikkia, märisin ja katsoin sitten Ensitreffit alttarilla (kiitos koulun vpn-yhteyden) ja märisin lisää, kun ohjelmassa yksi pariskunta shoppaili Citymarketissa. Itketti sekin, etten pääse suomalaiseen ruokakauppaan ennen kuin vasta joulukuussa.

Ensitreffien Tiina ja Samuel
saivat shoppailla Citymarketissa. Nyyh.

Iltayhdeksän jälkeen aloin olla sen verran sippi, että virittelin malariaverkon sängyn ympärille (tiukasti patjan ja sängynlaidan väliin niin kuin minua on vannotettu) ja aloin odottaa unta. Silloin sain yhtäkkiä oivalluksen, että tämä kaikki on minulle testi. Sain jo heti ensimmäisenä päivänä sisäisen viestin, että minun on tarkoitus opetella täällä antautumista ja luottamista siihen, että kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Ja minä en todellakaan ollut läpäissyt luottamustestiä tähän mennessä. Olin antanut mielen kehittämien pelkojen jyllätä mielessä ja vetää mielialan lattianrajaan. Lisäksi tajusin, että eilen illalla minä itse pidin suorastaan kaksin käsin kiinni paskasta olosta kuuntelemalla nyyhkymusiikkia ja oikein rypemällä itsesäälissä. Tajusin, että en voi muuta kuin antautua luottamaan siihen, että asiat ovat joka hetki niin kuin niiden kuuluukin olla riippumatta siitä, kuinka ankeiksi ja inhottaviksi mieli kohtaamani tilanteet tulkitsee. Minua alkoi naurattaa ja sisälläni kupli äkkiä puhdas ilo. Jopa siinä määrin, että olin äkkiä täynnä virtaa enkä meinannut saada millään unta.

Kamadepin pihassa olevia pulloharjapuita.

Eilisiltaisen oivalluksen jälkeen minulla oli tänään niin helppo ja kevyt olo harjoittelussa, vaikka mikään ei ollut muuttunut ulkoisesti. Ja itse asiassa tänään kävi niin, että jouduinkin aamulla kävelemään sairaalaan tavanomaisen bussikyydin sijaan. Minä aikani odottelin koulun bussia saapuvaksi ja ei sitä vaan kuulunut eikä näkynyt. Huomasin, että muutama sairaalan työpukuun pukeutunut opiskelija lähti kävelemään sairaalan suuntaan, joten kysyin portilla olevilta vartijoilta, tuleeko bussi tänään. Ei kuulemma tule, koska opiskelijat ovat lakossa. Ai, kiva. Kiitti, kun minullekin kerrottiin asiasta. Minua ei kuitenkaan harmittanut, vaan lähdin rauhallisesti kävelemään kohti sairaalaa ja nautin juuri sopivan lämpöisestä ilmasta ja aamuauringon valaisemista maisemista. Toki myöhästyin harkasta mutta ei se mitään haitannut, nyt ollaan kuitenkin Keniassa.

Tämän aamun maisemia matkalta sairaalaan.

Sairaalassa on ulkokäytävät.

Osastolla ei ollut kuin yksi hoitaja ja yksi opiskelija (toisesta koulusta), kun saavuin paikalle. En tiedä, oliko hoitajienkin työvuoroissa jotain sekaannusta, mutta lopulta toinen hoitaja tuli puoli yhdeksän aikaan töihin ja yhdeksän jälkeen tuli vielä toinen opiskelija (hänkin eri koulusta). ”Minun" kouluni opiskelijoita ei tänään näkynyt koko äitiysosastolla vaikka iltapäivällä kuulin opettajaltani, että hoitsuopiskelijat eivät ole lakossa. Taisivat kuitenkin käyttää hyväkseen muiden opiskelijoiden lakkoa ja jättää tulematta harkkaan, heh. Bussikuljetusta ei lakon aikana kuitenkaan järjestetä turvallisuussyistä, sillä lakkoilevat opiskelijat saattaisivat jopa kivittää lakon aikana ajelevaa koulun bussia. Ja jos joku miettii lakon syytä, niin kuulemma se on lukukausimaksujen nosto 2000 shillingillä eli noin 20 eurolla. Kaipa se on iso raha joillekin opiskelijoille. Ei se kyllä ihan pikkuraha ole suomalaisellekaan opintotuen varassa kituuttavalle opiskelijalle. Joka tapauksessa taidan kävellä huomennakin harkkaan, ei täältä Kamadepistä ole kuin puolen tunnin kävelymatka sairaalaan eikä aamuisin yleensä sada.

Hassu puu sairaalan pihassa.

Tänään sain tavanomaisten vitaalien mittaamisen lisäksi kokeilla sisätutkimuksen tekemistä harjoittelussa. Kohdunsuuta en kuitenkaan löytänyt. Tosin kyllä minua ohjanneella kokeneella hoitajallakin kesti hetken löytää se. Jokaisella naisella kun on omanlaisensa anatomia. Mutta joo, ei olisi minusta gynekologiksi tai kätilöksi. Kiitosta vaan, sen verran omalaatuinen kokemus se oli. Noita sisätutkimuksia joudun varmaan tekemään enemmänkin ensi viikolla, kun joudun synnärille. Nimenomaan joudun. Minua totta puhuen hirvittää koko juttu, vaikka synnyttäminen on maailman luonnollisin asia, elämän ihme ja sitä rataa. Minä kuitenkin mieluiten skippaisin koko osaston. Tuolla sairaalassa synnyttävät naiset eivät saa kivunlievitystä ja raskaana olevien naisten osastollekin kuuluu välillä, kun synnyttäjät huutavat tuskissaan. Huh huh. Toivottavasti selviän ensi viikosta hengissä – vaikka enhän se minä ole, jolla on tuskaiset oltavat siellä.

Sisätutkimus tehdään tällaisella pöydällä.
Huomatkaa auki olevat verhot pöydän jalkopäässä.
Ja ikävä kyllä kaikki hoitajat eivät vaivaudu
desinfioimaan pöytää potilaiden välissä.

Tänään sattui hauska tapaus, kun eräs lääkäri istui aamupäivällä hoitajien pöydän ääressä ja rupesi selittämään eurooppalaisten ja afrikkalaisten naisten eroja. Kyseinen heppu näyttää minusta tosi nuorelta, mutta hän on kuulemma asunut kolme kuukautta Turussa ja seurustellut suomalaisen naisen kanssa. Lisäksi hän oli kuulemma asunut muutaman vuoden Hollannissa ja jossakin muuallakin Euroopassa. Niin nuoren näköiseksi kaveriksi tyyppi on siis ehtinyt koluta maailmaa. No, tämä lääkäri alkoi selittää, että vain eurooppalainen nainen rakastaa miestä sydämestään, afrikkalainen nainen ei tee niin. Siitäkös kaksi paikalla ollutta kenialaista hoitajaa pillastui ja alkoi motkottaa lääkärille. Minua vain nauratti enkä ottanut mitään kantaa asiaan. Huumorimielellä hoitajat kuitenkin kyseistä lääkäriä sättivät. Minusta on mukavaa, että osaston lääkärit ovat järjestään mukavia ja juttelevat hoitajien kanssa rennosti ja tuttavallisesti. Yksikin nuori hoitaja kiusasi erästä nuorta kandia, että hän ympärileikkaa tämän, jos tämä vielä komentelee häntä. Kumpikin osapuoli vain nauroi noinkin rajunkuuloiselle uhkailulle, eikä hoitaja selvästi ollut tosissaan.

Minä sijoitun tuolla harjoittelussa jonnekin välimaastoon. Opiskelijat tekevät ison osan hoitajien töistä ihan itsenäisesti, mikä ei ainakaan Suomessa kävisi päinsä kuin ehkä loppuvaiheen harjoitteluissa. Silloinkin ohjaaja on silti vastuussa ohjattavansa tekemisistä. Suomessa ohjaava hoitaja ohjaa aina opiskelijaa ja opiskelijan tehdessä toimenpiteitä varmistaa, että kaikki menee niin kuin pitääkin. Täällä hoitajat ja opiskelijat tekevät samoja hommia. Suurin osa osastolla näkemistäni opiskelijoista on kolmannen vuoden opiskelijoita (täällä sairaanhoitajiksi valmistutaan neljässä vuodessa) ja he ovat toki aika kokeneita jo. Ja muutenkin meno on välillä sellaista, että rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpön nuukaa, miten hommat hoidetaan, kunhan ne hoidetaan. Hoitajat kohtelevat opiskelijoita ihan ystävällisesti, mutta paikallisia opiskelijoita ei ainakaan tuolla osastolla kutsuta hoitajien kanssa nauttimaan teetä varastokoppiin, missä hoitajat pitävät taukonsa. Minut sen sijaan kutsutaan, luultavasti siksi että olen valkonaama. Ja myös lääkärit huomioivat minua enemmän kuin paikalliset opiskelijat – varmaankin siksi, että olen valkonaama.

Paikalliset opiskelijat eivät kuitenkaan hyljeksi minua sen vuoksi, että näytän olevan hoitajien ja lääkäreiden suosiossa. Sen sijaan he kyselevät, miten osastolla tehtävät jutut tehdään Suomessa ja opettavat minulle täkäläisiä lääketieteellisiä lyhenteitä, joista vain harva on minulle entuudestaan tuttu (nekin vain siksi, että on tullut ahkerasti tuijotettua englanninkielisiä sairaalasarjoja). Lisäksi he tietenkin ottavat minusta salakuvia, nauravat kun kuulevat, miten erilaista on Suomessa ja tenttaavat minulta milloin mitäkin. Kieltämättä välillä vähän rasittaa, kun nämä täkäläiset nuoret opiskelijat ovat jotenkin lapsellisempia kuin omat nuoret luokkakaverini. Minusta ainakin tuntuu, että suomalaiset nuoret hoitsuopiskelijat ovat paljon kypsempiä ja aikuismaisempia kuin täkäläiset kollegansa (terkkuja enemmän tai vähemmän nuorille luokkakamuille Suomeen!). Sekin voi vaikuttaa, että täällä on kuulemma vain kirjallinen pääsykoe hoitajakouluun haettaessa, kun taas meidän koulussa on soveltuvuuskoe ja opettajan haastattelu eli lapsellisimmat tapaukset karsiutuvat varmastikin pääsykokeissa.

Taustalla olevat isolehtiset puut ovat banaanipuita.
Täällä bansku on lähiruokaa!

Iästä puheen ollen tänään sain nauraa makeasti, kun ikäni tuli puheeksi erään minua innokkaasti opastaneen opiskelijan Roselynen kanssa. Hän nimittäin arveli minun olevan 24-vuotias (vanhempi kuin hän itse, btw, Rose on kuulemma 27) ja oli pudota tuolilta kuullessaan, että olen kolmenkymmenenkahdeksan. Hyvä kun ei tarvinnut passia näyttää todisteeksi. Moinen kohteliaisuus kyllä ilahdutti suuresti tällaista vanhaa tätiä. Rose kyllä pelasti päiväni! 

Jälleen kerran kuulumisten kertomisesta uhkaa paisua pitkä romaani, joten jospa jatkan juttua toisella kertaa. Tällä hetkellä fiilis on ihan hyvä mutta epäilemättä kulttuurisokki ja koti-ikävä pistävät vielä monet kerrat kampoihin, mutta pistäkööt. Loppujen lopuksi vain tällä hetkellä on merkitystä ja juuri nyt kaikki on ihan hyvin. Tulevia murheita itketään ja tulevia iloja nauretaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia.

Lämpimiä terkkuja sinne Suomeen, jossa taidetaan odotella jo ensilunta!

Huoneeni ikkunasta avautuva maisema illan alkaessa hämärtää.

PS. Kiitos kaikille blogikirjoituksiani Facebookissa tai muuten kommentoille. Jokainen kommentti lämmittää vanhan vaihtarin mieltä enemmän kuin kuuma Kenian aurinko. <3