Tunteiden vuoristoradalla

Vihdoin maltan istua alas kirjoittamaan tämän viikon kuulumisia. Viime viikko oli oikeastaan rankempi kuin uskalsin myöntääkään, kulttuurisokki painoi todella päälle ja kyllä kävi vähän väliä mielessä, että olisinpa jo kotona. Nolottaa myöntää, mutta latasin puhelimeeni sovelluksenkin, joka laskee montako päivää on kotiipaluuseeni. Tällä hetkellä niitä on 75. Ja sitten tunsin syyllisyyttä siitä, että halusin kotiin, vaikka olen näin eksoottisessa paikassa, jossa voi kokea vaikka mitä sellaista, mitä Suomessa ei voi. Minunhan pitäisi ottaa ilo irti tästä kaikesta! Pitäisi ja pitäisi. Koti-ikävää onneksi lievensi skypettäminen vanhempieni ja siskoni kanssa viikonloppuna. 

Kiittämättömän vaihtarin nolo äppi.

Maanantaina huomasin olevani pitkästä aikaa hieman korkeammassa mielentilassa ja ajattelin jo, että vihdoin kulttuurisokki ja ensijärkytys alkaa hellittää. Jatkoin harjoittelua raskaana olevien naisten osastolla, missä aloitin viime viikolla. Tiistaina oli vähän tahmeampi päivä vaikka osaston rutiini alkoi pikkuhiljaa hahmottua minulle ja aloin jopa muistaa joidenkin ihmisten nimet ja ylipäätään tunnistaa, ketkä kaikki tyypit olen jo tavannut. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, niin täkäläiset tummahipiäiset kanssakulkijani muistuttavat sen verran paljon toisiaan, etten aina erota heitä toisistaan. On kai sitä tutkittukin, että toisen rodun edustajia on vaikeampi erottaa toisistaan. Jotkut tyypit jäävät toki heti mieleen, mutta joidenkin kanssa olen nolannut itseni esittelemässä itseni uudelleen. Onneksi kenialaiset ovat ystävällistä väkeä eivätkä pane minun mokailujani pahakseen – kunhan ensin varmistavat, että olen varmasti kuullut Jeesuksesta. Uskonto kun on todella tärkeä juttu täkäläisille ja minut tavatessaan melkein kaikki kysyvät, olenko kristitty ja käynkö kirkossa. Siihenkin pitää vain tottua.

On kyllä jännä, miten tunnemaailma menee yhtä vuoristorataa täällä. Välillä on hyvä olo ja olen iloinen, että lähdin tänne, mutta sitten iskee koti-ikävä ja kaikki ärsyttää  - nyrkkipyykin peseminen, ei niin maittava ja minun tapauksessani turhan yksipuolinen ruoka, vesi- ja sähkökatkot, joka iltapäivä iskevät sadekuurot, ihan vain muutaman mainitakseni. Ja se vasta rasittaakin, kun pitää olla koko ajan Suomi-lähettiläs ja vastailla ihmisten kysymyksiin Suomesta. Joskus olo on kuin sirkuksen kummajaisella konsanaaan. Huomasin yhtenä päivänä, että täkäläiset opiskelijat ottivat minusta salaa kuvia. Kysyin heiltä suoraan, haluavatko he minun poseeraavan heille selfieissä, ja niinpä meikäläisen naamataulu päätyi taas ties kuinka monen kenialaisen kännykkään, Whatsappiin ja Facebook-sivulle. Jippijaijee. Ymmärrän kyllä, että ihmiset ovat uteliaita, haluavat tietää Suomesta kaikenlaista ja heistä on jännää ikuistaa kännykkäkamerallaan lähiympäristöönsä eksynyt valkonaama, jollaisia he eivät useinkaan näe. Mutta silti – välillä tekisi mieli kivahtaa, että puhutaan joskus jostain muusta. Toistaiseksi olen onnistunut hillitsemään itseni.

Eilen oli kuitenkin harvinaisen paska päivä ja tuntui, että maailma kaatuu päälle. Päivällä harjoittelussa oli pari tympeän puoleista kohtaamista ja olin varmaan muutenkin jotenkin alakuloisella tuulella. Tuli vain niin kertakaikkisen paska olo, että teki mieli alkaa itkeä vollottaa siinä hoitajien pöydän ääressä mutta onnistuin pitämään itseni kurissa, kunnes pääsin tänne huoneeseeni. Täällä pitikin sitten märistä oikein kunnolla ja kieriskellä itsesäälissä. Minusta tuntui, ettei mistään tule mitään, kaikki on ihan perseestä, olin aivan idiootti päätäessäni lähteä tänne ja olisin maksanut miljoonia siitä ilosta, että olisin sillä siunaamalla päässyt kotiin. Niin ja ennen kaikkea tuntui siltä, että minä itse olen ihan paska luuseri, kukaan ei välitä minusta eikä minusta ikinä tule yhtään mitään. Ja kaiken kukkuraksi minusta tulee vielä ihan paska hoitajakin. Kuuntelin surullista musiikkia, märisin ja katsoin sitten Ensitreffit alttarilla (kiitos koulun vpn-yhteyden) ja märisin lisää, kun ohjelmassa yksi pariskunta shoppaili Citymarketissa. Itketti sekin, etten pääse suomalaiseen ruokakauppaan ennen kuin vasta joulukuussa.

Ensitreffien Tiina ja Samuel
saivat shoppailla Citymarketissa. Nyyh.

Iltayhdeksän jälkeen aloin olla sen verran sippi, että virittelin malariaverkon sängyn ympärille (tiukasti patjan ja sängynlaidan väliin niin kuin minua on vannotettu) ja aloin odottaa unta. Silloin sain yhtäkkiä oivalluksen, että tämä kaikki on minulle testi. Sain jo heti ensimmäisenä päivänä sisäisen viestin, että minun on tarkoitus opetella täällä antautumista ja luottamista siihen, että kaikki menee niin kuin on tarkoitettu. Ja minä en todellakaan ollut läpäissyt luottamustestiä tähän mennessä. Olin antanut mielen kehittämien pelkojen jyllätä mielessä ja vetää mielialan lattianrajaan. Lisäksi tajusin, että eilen illalla minä itse pidin suorastaan kaksin käsin kiinni paskasta olosta kuuntelemalla nyyhkymusiikkia ja oikein rypemällä itsesäälissä. Tajusin, että en voi muuta kuin antautua luottamaan siihen, että asiat ovat joka hetki niin kuin niiden kuuluukin olla riippumatta siitä, kuinka ankeiksi ja inhottaviksi mieli kohtaamani tilanteet tulkitsee. Minua alkoi naurattaa ja sisälläni kupli äkkiä puhdas ilo. Jopa siinä määrin, että olin äkkiä täynnä virtaa enkä meinannut saada millään unta.

Kamadepin pihassa olevia pulloharjapuita.

Eilisiltaisen oivalluksen jälkeen minulla oli tänään niin helppo ja kevyt olo harjoittelussa, vaikka mikään ei ollut muuttunut ulkoisesti. Ja itse asiassa tänään kävi niin, että jouduinkin aamulla kävelemään sairaalaan tavanomaisen bussikyydin sijaan. Minä aikani odottelin koulun bussia saapuvaksi ja ei sitä vaan kuulunut eikä näkynyt. Huomasin, että muutama sairaalan työpukuun pukeutunut opiskelija lähti kävelemään sairaalan suuntaan, joten kysyin portilla olevilta vartijoilta, tuleeko bussi tänään. Ei kuulemma tule, koska opiskelijat ovat lakossa. Ai, kiva. Kiitti, kun minullekin kerrottiin asiasta. Minua ei kuitenkaan harmittanut, vaan lähdin rauhallisesti kävelemään kohti sairaalaa ja nautin juuri sopivan lämpöisestä ilmasta ja aamuauringon valaisemista maisemista. Toki myöhästyin harkasta mutta ei se mitään haitannut, nyt ollaan kuitenkin Keniassa.

Tämän aamun maisemia matkalta sairaalaan.

Sairaalassa on ulkokäytävät.

Osastolla ei ollut kuin yksi hoitaja ja yksi opiskelija (toisesta koulusta), kun saavuin paikalle. En tiedä, oliko hoitajienkin työvuoroissa jotain sekaannusta, mutta lopulta toinen hoitaja tuli puoli yhdeksän aikaan töihin ja yhdeksän jälkeen tuli vielä toinen opiskelija (hänkin eri koulusta). ”Minun" kouluni opiskelijoita ei tänään näkynyt koko äitiysosastolla vaikka iltapäivällä kuulin opettajaltani, että hoitsuopiskelijat eivät ole lakossa. Taisivat kuitenkin käyttää hyväkseen muiden opiskelijoiden lakkoa ja jättää tulematta harkkaan, heh. Bussikuljetusta ei lakon aikana kuitenkaan järjestetä turvallisuussyistä, sillä lakkoilevat opiskelijat saattaisivat jopa kivittää lakon aikana ajelevaa koulun bussia. Ja jos joku miettii lakon syytä, niin kuulemma se on lukukausimaksujen nosto 2000 shillingillä eli noin 20 eurolla. Kaipa se on iso raha joillekin opiskelijoille. Ei se kyllä ihan pikkuraha ole suomalaisellekaan opintotuen varassa kituuttavalle opiskelijalle. Joka tapauksessa taidan kävellä huomennakin harkkaan, ei täältä Kamadepistä ole kuin puolen tunnin kävelymatka sairaalaan eikä aamuisin yleensä sada.

Hassu puu sairaalan pihassa.

Tänään sain tavanomaisten vitaalien mittaamisen lisäksi kokeilla sisätutkimuksen tekemistä harjoittelussa. Kohdunsuuta en kuitenkaan löytänyt. Tosin kyllä minua ohjanneella kokeneella hoitajallakin kesti hetken löytää se. Jokaisella naisella kun on omanlaisensa anatomia. Mutta joo, ei olisi minusta gynekologiksi tai kätilöksi. Kiitosta vaan, sen verran omalaatuinen kokemus se oli. Noita sisätutkimuksia joudun varmaan tekemään enemmänkin ensi viikolla, kun joudun synnärille. Nimenomaan joudun. Minua totta puhuen hirvittää koko juttu, vaikka synnyttäminen on maailman luonnollisin asia, elämän ihme ja sitä rataa. Minä kuitenkin mieluiten skippaisin koko osaston. Tuolla sairaalassa synnyttävät naiset eivät saa kivunlievitystä ja raskaana olevien naisten osastollekin kuuluu välillä, kun synnyttäjät huutavat tuskissaan. Huh huh. Toivottavasti selviän ensi viikosta hengissä – vaikka enhän se minä ole, jolla on tuskaiset oltavat siellä.

Sisätutkimus tehdään tällaisella pöydällä.
Huomatkaa auki olevat verhot pöydän jalkopäässä.
Ja ikävä kyllä kaikki hoitajat eivät vaivaudu
desinfioimaan pöytää potilaiden välissä.

Tänään sattui hauska tapaus, kun eräs lääkäri istui aamupäivällä hoitajien pöydän ääressä ja rupesi selittämään eurooppalaisten ja afrikkalaisten naisten eroja. Kyseinen heppu näyttää minusta tosi nuorelta, mutta hän on kuulemma asunut kolme kuukautta Turussa ja seurustellut suomalaisen naisen kanssa. Lisäksi hän oli kuulemma asunut muutaman vuoden Hollannissa ja jossakin muuallakin Euroopassa. Niin nuoren näköiseksi kaveriksi tyyppi on siis ehtinyt koluta maailmaa. No, tämä lääkäri alkoi selittää, että vain eurooppalainen nainen rakastaa miestä sydämestään, afrikkalainen nainen ei tee niin. Siitäkös kaksi paikalla ollutta kenialaista hoitajaa pillastui ja alkoi motkottaa lääkärille. Minua vain nauratti enkä ottanut mitään kantaa asiaan. Huumorimielellä hoitajat kuitenkin kyseistä lääkäriä sättivät. Minusta on mukavaa, että osaston lääkärit ovat järjestään mukavia ja juttelevat hoitajien kanssa rennosti ja tuttavallisesti. Yksikin nuori hoitaja kiusasi erästä nuorta kandia, että hän ympärileikkaa tämän, jos tämä vielä komentelee häntä. Kumpikin osapuoli vain nauroi noinkin rajunkuuloiselle uhkailulle, eikä hoitaja selvästi ollut tosissaan.

Minä sijoitun tuolla harjoittelussa jonnekin välimaastoon. Opiskelijat tekevät ison osan hoitajien töistä ihan itsenäisesti, mikä ei ainakaan Suomessa kävisi päinsä kuin ehkä loppuvaiheen harjoitteluissa. Silloinkin ohjaaja on silti vastuussa ohjattavansa tekemisistä. Suomessa ohjaava hoitaja ohjaa aina opiskelijaa ja opiskelijan tehdessä toimenpiteitä varmistaa, että kaikki menee niin kuin pitääkin. Täällä hoitajat ja opiskelijat tekevät samoja hommia. Suurin osa osastolla näkemistäni opiskelijoista on kolmannen vuoden opiskelijoita (täällä sairaanhoitajiksi valmistutaan neljässä vuodessa) ja he ovat toki aika kokeneita jo. Ja muutenkin meno on välillä sellaista, että rapatessa roiskuu eikä se ole niin nöpön nuukaa, miten hommat hoidetaan, kunhan ne hoidetaan. Hoitajat kohtelevat opiskelijoita ihan ystävällisesti, mutta paikallisia opiskelijoita ei ainakaan tuolla osastolla kutsuta hoitajien kanssa nauttimaan teetä varastokoppiin, missä hoitajat pitävät taukonsa. Minut sen sijaan kutsutaan, luultavasti siksi että olen valkonaama. Ja myös lääkärit huomioivat minua enemmän kuin paikalliset opiskelijat – varmaankin siksi, että olen valkonaama.

Paikalliset opiskelijat eivät kuitenkaan hyljeksi minua sen vuoksi, että näytän olevan hoitajien ja lääkäreiden suosiossa. Sen sijaan he kyselevät, miten osastolla tehtävät jutut tehdään Suomessa ja opettavat minulle täkäläisiä lääketieteellisiä lyhenteitä, joista vain harva on minulle entuudestaan tuttu (nekin vain siksi, että on tullut ahkerasti tuijotettua englanninkielisiä sairaalasarjoja). Lisäksi he tietenkin ottavat minusta salakuvia, nauravat kun kuulevat, miten erilaista on Suomessa ja tenttaavat minulta milloin mitäkin. Kieltämättä välillä vähän rasittaa, kun nämä täkäläiset nuoret opiskelijat ovat jotenkin lapsellisempia kuin omat nuoret luokkakaverini. Minusta ainakin tuntuu, että suomalaiset nuoret hoitsuopiskelijat ovat paljon kypsempiä ja aikuismaisempia kuin täkäläiset kollegansa (terkkuja enemmän tai vähemmän nuorille luokkakamuille Suomeen!). Sekin voi vaikuttaa, että täällä on kuulemma vain kirjallinen pääsykoe hoitajakouluun haettaessa, kun taas meidän koulussa on soveltuvuuskoe ja opettajan haastattelu eli lapsellisimmat tapaukset karsiutuvat varmastikin pääsykokeissa.

Taustalla olevat isolehtiset puut ovat banaanipuita.
Täällä bansku on lähiruokaa!

Iästä puheen ollen tänään sain nauraa makeasti, kun ikäni tuli puheeksi erään minua innokkaasti opastaneen opiskelijan Roselynen kanssa. Hän nimittäin arveli minun olevan 24-vuotias (vanhempi kuin hän itse, btw, Rose on kuulemma 27) ja oli pudota tuolilta kuullessaan, että olen kolmenkymmenenkahdeksan. Hyvä kun ei tarvinnut passia näyttää todisteeksi. Moinen kohteliaisuus kyllä ilahdutti suuresti tällaista vanhaa tätiä. Rose kyllä pelasti päiväni! 

Jälleen kerran kuulumisten kertomisesta uhkaa paisua pitkä romaani, joten jospa jatkan juttua toisella kertaa. Tällä hetkellä fiilis on ihan hyvä mutta epäilemättä kulttuurisokki ja koti-ikävä pistävät vielä monet kerrat kampoihin, mutta pistäkööt. Loppujen lopuksi vain tällä hetkellä on merkitystä ja juuri nyt kaikki on ihan hyvin. Tulevia murheita itketään ja tulevia iloja nauretaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia.

Lämpimiä terkkuja sinne Suomeen, jossa taidetaan odotella jo ensilunta!

Huoneeni ikkunasta avautuva maisema illan alkaessa hämärtää.

PS. Kiitos kaikille blogikirjoituksiani Facebookissa tai muuten kommentoille. Jokainen kommentti lämmittää vanhan vaihtarin mieltä enemmän kuin kuuma Kenian aurinko. <3