Elämäni rankin ja ihanin viikko - ja mitä sen jälkeen tapahtui

Hupsista, tässä on ehtinyt vierähtää kolme viikkoa siitä, kun olen viimeksi ehtinyt päivittää blogia. Mutta se johtuu siitä, että olen kerrankin elänyt enkä vain seikkaillut netissä tai istunut huoneessani. Oli pakko käydä ensin lukemassa edellinen postaus, että missä tunnelmissa olen ollut sitä kirjoittaessani ja alkoi väkisinkin hymyilyttää. Mun elämä on muuttunut kolmessa viikossa niin paljon, etten tahdo itsekään uskoa sitä todeksi. 

Palataan kuitenkin ajassa kolmen viikon takaiseen maanantaihin, jolloin aloitin harjoitteluni lasten kirurgisella osastolla. Siitä tulikin yksi elämäni rankimmista ja samalla ihanimmista viikoista. Minua hermostutti mennä osastolle, sillä tiesin osastolla olevan ainakin pieniä palovammapotilaita, osaston olevan pieni (eli tosi ahdas) ja muutenkin, koska potilaat ovat lapsia. Olinhan purskahtaa itkuun jo terveysasemalla viime keväänä, kun pienen potilaan korvia hoidettiin ja poikaraukka itki sydäntäsärkevästi. Tiesin siis etukäteen, ettei minusta valmistuttuani ole työskentelemään lastenosastolla mutta lasten hoitotyön harjoittelu on pakollinen osa sairaanhoitajan opintoja, joten ei sitä pakoonkaan pääse. 

Maanantaipäivä sujui ihan mallikkaasti aina puolillepäivin asti. Osastolla on aina vain yksi hoitaja työvuorossa, mutta maanantaiaamuna paikalle ilmestyi myös kymmenen opiskelijaa. Vuorossa ollut mieshoitaja häipyi melko pian omille teilleen, mutta osa opiskelijoista oli ollut osastolla ennenkin, joten he tiesivät mitä tehdä. Seurasin potilaiden hoitoa, lääkkeiden jakoa ja palovammapotilaiden siteiden vaihtoa sujuvasti vierestä ja yritin kovettaa sydämeni, ettei pienten potilaiden itkun kuunteleminen olisi käynyt liian tuskalliseksi. Kaikki sujui tosiaan ihan hyvin siihen asti, kunnes opiskelijat lähtivät puolenpäivän aikaan. Aamuvuorossa ollutta mieshoitajaa ei näkynyt eikä iltavuoron hoitajaakaan näkynyt. Osasto jätettiin siis yksin minun kontolleni! Kyllä siinä aika hoomoilasena tuli ihmeteltyä että mitäs nyt. Suomessahan hoitajaopiskelija ei tee juuri mitään itsenäisesti vaan harjoittelun ohjaaja eli kokenut hoitaja aina varmistaa, että kaikki sujuu niin kuin pitää. Saati että opiskelija jätettäisiin yksin vastaamaan koko osastosta. 

Minä ja pari opiskelijaa kirurgisella osastolla. 
Kalpeanaama mikä kalpeanaama.

Minä en uskaltanut tehdä osastolla mitään, istuin vain hoitajien huoneessa ja toivoin että kukaan ei kuole vahtivuorollani. Lapsiraukat eivät onneksi olleet osastolla yksin, vaan jokaisella oli aina huoltaja – yleensä äiti – vierellään. Minun työvuoroni päättyi kolmelta, jolloin olisi pitänyt alkaa jakaa taas lääkkeet mutta aamuvuoron hoitajaa ei edelleenkään näkynyt eikä iltahoitajakaan tullut. Paikalla oli vain minä ja siivooja. Kauhistelin tilannetta siivoojalle ja kysyin, pitäisikö minun mennä sanomaan asiasta naapuriosastolle mutta siivooja sanoi, ettei kannata, tätä tapahtuu osastolla koko ajan. Siis etteivät hoitajat tule töihin. En uskaltanut alkaa jakaa lääkkeitä omin päinkään, koska minulla on ollut koko ajan vaikeuksia ottaa selvää potilaskansioiden käsialasta. Muutenkin olisi hirvittänyt jakaa lääkkeitä ilman, että joku tsekkaa että jaan oikeat lääkkeet oikeille potilaille ja vielä oikeaa antoreittiä käyttäen. Siispä lähdin kotiin ja tuumin itsekseni, että tästä tulee ihan helvetillinen harkkaviikko. 

Tiistaiaamuna menin aamuvuoroon sekavin tuntein. Olin kuullut edellispäivänä osastolla olleilta opiskelijoilta, että he ovat siellä vain yhtenä päivänä viikossa, joten arvelin, ettei paikalle tule muita opiskelijoita. Paikalla olikin vain yöhoitaja mutta aamuvuoron hoitajaa ei näkynyt. Odottelimme aamuhoitajaa jonkin aikaa, mutta kun häntä ei näkynyt, yöhoitaja lähti käymään toimistossa kysymässä, saataisiinko paikalle vaikka pari opiskelijaa tuuraamaan. Hieman myöhemmin yöhoitaja palasi mukanaan kaksi opiskelijaa. Miespuolinen opiskelija oli ollut osastolla ennenkin ja vaikutti tosi pätevältä. Naispuolinen opiskelija oli osastolla ensimmäistä kertaa mutta oli kuitenkin kokeneempi kuin minä, heh. Olin vain kiitollinen, ettei yöhoitaja ei jättänyt minua oman onneni nojaan vaan hankki paikalle päteviä tuuraajia. 

Kirurgisen osaston top kymppi.

Keskiviikkona miespuolinen opiskelija Edward tuli jälleen osastolle töihin, vaikka hänen olisi pitänyt olla harjoittelussa ihan toisella osastolla. Ja ihme kyllä maanantaina töissä käväissyt miespuolinen hoitajakin ilmestyi töihin pariksi tunniksi ennen kuin häipyi taas johonkin. Auttelin miehiä parhaani mukaan mutta täytyy sanoa, että pieniä palovammapotilaita on kyllä rankkaa hoitaa. Täällä Keniassa ei ilmeisesti panosteta baby-proofaukseen ainakaan köyhemmissä perheissä, vaan lapset saavat aika helposti palovammoja – yleensä kuumasta nesteestä tai avotulesta. Sydäntä särki nähdä lasten kärsivän. 

Torstaina olimme Edwardin kanssa kahden, sillä sama miespuolinen hoitaja teki jälleen oharit eikä ilmestynyt koko päivänä töihin. Edwardin piti mennä pariksi tunniksi jollekin toiselle osastolle aamulääkkeiden jaon ja siteiden vaihdon jälkeen, joten jäin pariksi tunniksi yksin osastolle mutta onneksi kukaan ei kuollut eikä tullut hätätilannetta. Kuolemantapauksia ja hätätilanteita kuulemma onneksi sattuu harvoin lasten kirurgisella osastolla. Ja sitä paitsi Edward vaikutti sen verran luotettavalta että uskoin hänen kyllä palaavan takaisin niin kuin hän oli luvannut. Ja niin hän palasikin. 

Palattuaan Edward antoi minulle yhteystietonsa ja minä annoin omani hänelle. Vasta silloin aloin jututtaa Edwardia kunnolla ja juttelimme pitkään. Vielä aamupäivällä olin ollut jotenkin huonolla tuulella mutta kun kuuntelin, kun Edward kertoi useamman läheisen ihmisen menetyksestä, rankoista kokemuksistaan ja kuinka mies silti auttoi pyyteettömästi muita ihmisiä ja jaksoi olla positiivinen, en voinut kuin hämmästellä nöyränä, että onko niin epäitsekkäitä ihmisiä oikeasti olemassa. Omat murheeni tuntuivat äkkiä harvinaisen mitättömiltä ja täytyy tunnustaa, että kuuntelin Edwardin juttuja suorastaan pala kurkussa. Kun minun vuoroni päättyi eikä iltahoitajaa taaskaan näkynyt, Edward ilmoitti jäävänsä tekemään iltavuoronkin. Minä lähdin kotiin ja mietin, että uskoni ihmisten hyvyyteen oli palannut. 

Eräänä päivänä harkasta lähtiessä törmäsin mielenosoittajiin. Kylteissä luki
että he haluavat maansa takaisin.

Illalla viestitin ystävilleni että olin tavannut kyllä yhden epäitsekkäimmistä ihmisistä ikinä. Edward lähetti minulle tekstarin toivottaen minulle mukavaa iltaa ja tekstasimme jonkin aikaa. Mietin siinä, että onpa mukava kaveri, niin uskomattoman hyväsydäminen ja nöyrä. Toisaalta olin jo siihen mennessä oppinut olemaan varovainen kenialaisten suhteen, joten ajattelin, että mistä sitä tietää vaikka Edward olisi sepittänyt kaiken vaikka minulla olikin intuitiivinen tunne, että Edward ei ole mikään paskanpuhuja niin kuin jotkut täällä tapaamani ihmiset. 

Perjantaina huomasin, että olin oppinutkin jotakin ja osasin jo sujuvammin avustaa Edwardia. Emme juurikaan jutelleet aamupäivän aikana, kun olimme osastolla kahdestaan. Aamuvuoron hoitaja ei tullut töihin (yllätys!) mutta puoliltapäivin paikalle tuli eräs intern, jonka olin tavannut raskaana olevien naisten osastolla eli aivan ensimmäisellä osastolla, jossa olin aloittanut. Kaveri tuli siis hoitamaan iltavuoron. Edward olisi päässyt lähtemään kotiin jo tuntia ennen kuin minun vuoroni päättyi, mutta hänellä ei vaikuttanut olevan kiirettä vaan hän jäi odottelemaan minua. Lähdimme osastolta yhdessä ja Edward saatteli minut sairaalan portille, jossa hän kysyi, voisiko tulla moikkaamaan minua Kamadepiin sunnuntaina, jolloin hänellä ei kuulemma ole sen kummempaa ohjelmaa. Minullakaan ei ollut sen kummempia suunnitelmia sunnuntaille, joten lupasin. Siinäkään vaiheessa en ajatellut Edwardista mitään sen kummempaa, itse asiassa mietin, että ehkä miehestä ei kuitenkaan kuulu mitään. Niin kuin olen täällä blogissakin sanonut moneen kertaan, kenialaiset usein puhuvat lämpimikseen ja on parempi olla odottamatta heiltä mitään. 

No, minä ja Edward kuitenkin tekstailimme melkein koko perjantai-illan ja jatkoimme lauantaina. Siinä vaiheessa minun ei auttanut muu kuin myöntää itselleni että todella pidin Edwardista ja hän alkoi kiinnostaa minua myös miehenä eikä vain mielenkiintoisena tyyppinä. Edwardin viestit olivat välillä aika flirttailevia mutta en silti tiennyt, mitä Edward minusta ajatteli ja mitä hän loppujen lopuksi halusi. Lopulta Edward kysyi, voisiko hän tulla kylään jo samana iltana ja puoli tuntia myöhemmin minä huomasin odottavani häntä sydän pamppaillen Kamadepin portilla. Kun Edward sitten saapui, tajusin, miten hyvännäköinen hän onkaan siviilivaatteissa. Sairaalan työpuku kun ei ole mitenkään erityisen seksikäs, joten en ollut aiemmin tajunnut, miten komea Edward on.  

Menimme minun huoneeseeni ja juttelimme tuntitolkulla. Mitä pitempään Edwardin kanssa juttelin, sitä enemmän aloin pitää hänestä. Jossakin vaiheessa yötä huomasimme kiinnostuksen olevan molemminpuolista, ja no, loppu on historiaa. Edward jäi sille tielleen. Tuntuu kuin olisin tuntenut Edwardin aina vaikka ajallisesti olemme tunteneet vasta kolmisen viikkoa. Enkä olisi ikinä uskonut rakastuvani näin nopeasti, saati afrikkalaiseen mieheen (myönnän olleeni ennakkoluuloinen, hyi minua). Mutta nyt ymmärrän, miksi intuitio vaati minua niin vahvasti tulemaan tänne, vaikka järki pani hanttiin. Ja miksi kaikki edelliset suhteeni ja suhdeviritykset ovat epäonnistuneet. Tätä ihmistä olen odottanut koko elämäni ja nyt vihdoin löysin hänet. Enkä voisi olla onnellisempi. 

Minä ja mun muru.

Perheenjäseneni ja ystäväni ovat olleet enimmäkseen iloisia puolestani mutta osa niistä täkäläisistä, joille olen kertonut löytäneeni täältä kenialaisen poikaystävän, ovat varoitelleet minua milloin mistäkin. Toisaalta ymmärrän heidän huolensa, sillä varmasti moni kenialainen mies (ja nainen) haluaa vain hyötyä mzunguista. Mutta he eivät tunne Edwardia ja vaikka se tuntuu välillä minusta itsestänikin hullulta, luotan Edwardiin täysin. Enkä voi muuta kuin kuunnella sydäntäni ja luottaa siihen, että jos kerran universumi järjesti tämän ihanan ihmisen minun elämääni, se pitää huolen myös lopusta. Minun täytyy palata Suomeen viidentoista päivän kuluttua ja joudumme väkisinkin olemaan erossa toisistamme mutta toivottavasti emme liian pitkään. 

En olisi ikinä uskonut, että oikeasti rakastuisin täällä mutta joskus elämä yllättää. Totta kai ihmisten varoitukset ja epäilyt satuttavat ja ovat myös saaneet aikaan pienimuotoisia ahdistuskohtauksia (minulle) mutta olemme jutelleet niistä Edwardin kanssa, ja hän osaa aina hälventää huoleni. Itse asiassa aina kun olen Edwardin seurassa, minut valtaa ihmeellinen rauha ja luottamus. En voi kuin luottaa intuitiooni, joka minut on tänne johdattanutkin. Tulevaisuus on aina arvoitus emmekä me loppujen lopuksi voi muuta kuin elää hetkessä ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. 

Oltuani viikon lasten kirurgisella osastolla siirryin kahdeksi viimeiseksi viikoksi lasten sisätautiosastolle, joka on paljon isompi osasto, jossa vuorossa oli aina vähintään kolme hoitajaa ja parhaimmillaan yli kymmenen opiskelijaa. Siellä ei siis ollut huolta siitä, että minut jätettäisiin yksin vastaamaan koko osastosta. Suurin osa potilaista myös kykeni liikkumaan. Useimmat tulivat osastolle malarian, keuhkokuumeen, aivokalvotulehduksen tai aliravitsemuksen vuoksi. Osastolla oli myös hieman modernimpaa kuin lasten kirurgisella osastolla, sillä esimerkiksi tarvikekärry oli samantyylinen kuin suomalaisissa sairaaloissa näkemäni tarvikekärryt ja osastolla oli myös pyörillä kulkeva laite vitaalien mittaamiseen, jossa tosin vain pulssin ja happisaturaation mittaus toimi. Ja muutaman pedin yhteydessä happi tuli suoraan seinästä eikä erillisestä valtavasta happisäiliöstä niin kuin kaikilla muilla osastoilla. 

Modernimpi tarvikekärry sisätautiosastolla.

Lasten sisätautiosastolla sattui myös eräs ikävä tapaus. Eräänä iltapäivänä äiti toi 11-vuotiaan poikansa hoitoon. Poikaa oli purrut koira elokuussa mutta äiti ei ollut vienyt poikaansa lääkäriin saamaan rabiesrokotesarjaa, joka suojaa todella hyvin rabiekselta. Se ikävä puoli rabieksessa on, että jos rokotesarjaa ei pistetä pian koiran pureman saamisen jälkeen, rabies eli vesikauhu johtaa aina kuolemaan. Ja kun oireet alkavat, rokotesarjasta ei ole enää apua. Osastolle tuodun pojan tapauksessa oli jo liian myöhäistä, sillä puremasta oli kulunut jo kolme kuukautta. Ikävä kyllä poika kuoli vielä samana iltana. Niin turha kuolema. 

Lasten sisätautiosastolla näki ja oppi monenlaista mutta pakko myöntää, että yleensä vilkuilin koko harkkapäivän kelloa ja odotin vain sitä hetkeä, kun pääsisin lähtemään ja näkisin taas Edwardin. Sitä se rakkaus teettää. Minulla kävi myös mahdottoman hyvä tuuri harjoitteluni ajoituksen kanssa. Viimeinen harkkapäiväni oli viime perjantaina ja eilen lääkärit, hoitajat, farmaseutit jne. menivät lakkoon ja koko sairaala suljettiin. Edellinen lakko oli ollut elo-syyskuussa eli hieman ennen kuin saavuin Keniaan. Olisin ollut helisemässä, jos lakko olisi osunut keskelle harjoitteluani. Viimeksi lakko nimittäin kesti kolme viikkoa. 

Aamukierrolla.

Hoitsujen työpiste sisätautiosastolla.

Pelkäsin tosiaan etukäteen, kuinka rankkaa sairaiden lasten hoitaminen olisi, mutta selvisin kuitenkin vähemmällä kuin odotin. Kirurgisella osastolla oli rankempaa ja pienten palovammapotilaiden tuskainen itku vihloi mun sydäntä joka kerta. Edwardin läsnäolo tosin auttoi paljon. Kultani tulee todella hyvin juttuun pikkulasten kanssa ja oikeasti myös välittää potilaista toisin kuin moni muu täkäläinen hoitaja. Mutta pienten lasten kärsimyksen näkeminen on raskasta ja olen edelleen sitä mieltä, etten halua valmistuttuani työskennellä lasten parissa. 

Rankkojen harkkapäivien ja Edwardin kanssa viettämieni hetkien lisäksi olen ehtinyt tapaamaan myös mzungu-ystäviäni. Minut kutsuttiin kiitospäivän illalliselle Harrietin ja Richardin luo, mikä oli mukavaa. Kivoja ihmisiä ja herkullista ruokaa (tosin kanaa perinteisen amerikkalaisen kiitospäiväherkun kalkkunan sijaan – en tiedä, olisiko Kakamegasta edes löytynyt kalkkunaa). Se olikin ensimmäinen kerta, kun pääsin juhlimaan kiitospäivää. Aiemmin juhla oli minulle tuttu vain amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista. Kiitospäivän illallisen lisäksi sain osallistua myös mzungujen pikkujouluihin viime viikolla. Hyvää seuraa ja hyvää ruokaa, mikäs sen parempaa. 

Kiitospäivän illalliselta.

Nam!

Olen niin onnellinen, että kuuntelin intuitiotani ja lähdin tänne Keniaan. Ja miten kaikessa näkyy jumalallinen ajoitus. Mietin jopa sitä, että alun perin harkitsin opiskelevani lähihoitajaksi oppisopimuskoulutuksella sen sijaan että olisin hakenut opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Siinä tapauksessa en olisi koskaan lähtenyt vaihtoon ja tullut tänne Keniaan. Tai mitä jos en olisi kuunnellut intuitiotani vaan lähtenyt vaihtoon Italiaan ystäväni kanssa? Tai mitä jos olisin päättänyt suorittaa täällä ensin lasten harjoittelun ja vasta sen jälkeen mennä maternity wardille? Siinä tapauksessa minä ja Edward emme olisi ehkä koskaan tavanneet, sillä alun perinkään Edwardin ei ollut tarkoitus tulla lasten osastolle eikä hän olisi ollut siellä syyskuussakaan, jolloin aloitin harjoitteluni.

Toisaalta mietin sitäkin, että jos olisin tavannut Edwardin heti vaihtoni alkumetreillä, olisin ehkä suhtautunut hänen lähestymisyrityksiinsä epäluuloisesti enkä olisi antanut hänelle mahdollisuutta. Niinpä, olin aluksi aika ennakkoluuloinen. Minun piti saada ensin tottua kenialaisilta saamaani huomioon ja muutenkin täkäläiseen kulttuuriin. Ja kyllä, kuvioihin piti tulla ensin se toinen mies, joka nosti minussa esiin tunteita ja asioita, jotka minun piti käsitellä pois alta, ennen kuin olin valmis ottamaan vastaan tämän upean lahjan universumilta. Totta kai välillä epävarmuus nostaa päätään, että olenko todella ansainnut tällaisen onnen ja mitä jos sydämeni särkyy taas. Se kuitenkin kuuluu asiaan ja kun luottamusta rakennetaan uudessa suhteessa, kysymys kuuluukin: ”Luotanko itseeni niin paljon, että selviän vaikka tuo toinen ihminen pettäisi luottamukseni?” Niin tärkeää kuin onkin luottaa kumppaniinsa, vielä tärkeämpää on luottaa itseensä. 

Tässäpä lyhyesti (no okei, aika pitkästi) kuulumisia viime viikoilta. Parin viikon kuluttua istun jo lentokoneessa matkalla Suomeen. Ja niin mukavaa kuin onkin palata kotiin ja nähdä rakkaita siellä ja viettää joulua perheeni luona, niin minun sydämeni jää auttamatta tänne Keniaan Edwardin luo. Mutta toivottavasti me näemme pian. 

Haluan vielä lohduttaa niitä, jotka ovat olleet pitkään sinkkuina niin kuin minä olin, että älkää luopuko toivosta. Keskittykää nauttimaan elämästä, oppikaa tuntemaan itsenne ja sen, mikä tekee teidät onnelliseksi, ja se oikea ihminen saapuu kyllä, kun aika on oikea. Siihen voi olla vaikea uskoa, jos vastaan näyttää tulevan vain vääränlaisia ihmisiä, mutta uskon, että jos vilpittömin sydämin haluaa löytää rinnalleen oikean ihmisen, toive toteutuu ennen pitkää. Muistan, kuinka eräs ihminen sanoi minulle varmaan kahdeksan vuotta sitten, että odota vaan, kun se oikea ihminen tulee kohdalle, niin se iskee kuin metrinen halko. Enhän minä uskonut – ennen kuin nyt. Kyllä sen vain tietää, kun oikea ihminen tulee kohdalle. Ja haluan vielä muistuttaa siitä, että ennen sen oikean ihmisen löytymistä on tärkeää löytää elämäänsä ihmisiä, jotka jaksavat uskoa silloin, kun itse olet menettämässä toivosi. Minäkin haluan kiittää omia rakkaitani, jotka uskoivat silloin, kun minä en jaksanut enää uskoa. Te kyllä tiedätte, keitä te olette. Kiitos. Rakastan teitä kaikkia. Missä olisinkaan ilman teitä. 

Päätän kuulumisten kertoilun tällä kertaa tähän ja toivotan kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää!

***********

This time I decided to translate my Finnish blog post into English myself instead of letting Google Translator gadget do it. So here you go. 

It's been three weeks since I’ve updated my blog. That's because I have been actually living my life instead of surfing the web or sitting in my room. First I had to read my previous post to see what I had been thinking back then and I could not help but smile when I read it. My life has changed so much in three weeks, it's incredible. 

But let me go back to Monday three weeks ago when I began my practical training in the paediatric surgical ward in the hospital. I was quite nervous because after all, I almost burst into tears last spring when I was doing practical training at a health clinic in Finland and this little boy cried his eyes out when his ears were being treated. So, I suspected that the placement in the paediatric ward might be tough on me emotionally. 

The first day went fine until around noon. There is only one nurse working in each shift but on Monday luckily there were like ten nursing students there. The male nurse who was supposed to be in charge took off quite soon but some of the students had been in the ward before so they knew what to do. I observed when the students administered drugs and changed the dressings of the little burn victims. The little ones cried in pain and it was really hard to listen to. 

Then around noon the students were done and they left. The male nurse who was supposed to be in charge was nowhere to be seen so I was left alone in the ward. The inexperienced idiot nursing student! I was stunned and also prayed that no one would die on my watch and there would not be an emergency. Fortunately there was not. Finally I left around three p.m. even though I knew the afternoon drugs should have been administered at that time. But I was too afraid to do it since it is really hard for me to understand nurses' and doctors' handwriting in the patient files. I probably would have given the wrong drugs to the patients and ended up killing someone. Didn't want to take my chances with that one. I went home thinking this was going to be a hellish week. 

Me and a couple of nursing students in the surgical ward
on my first day.

The next morning I went to the ward dreading the worst. The students had told me the previous day that they were in the ward only one day per week so I knew the students would not be around for the rest of the week. Sure enough, only the night duty nurse was there when I arrived. We waited for the morning duty nurse for a while but he didn't show up. Finally the night duty nurse went to the office to see if they could find someone to come over and help me out. Luckily, the nurse returned with two nursing students in tow. The guy nursing student had worked in the ward before and seemed really competent. The girl student had not been to the ward before but she was still more experienced than me. I was just happy that the night duty nurse had not ditched me in the ward alone. 

On Wednesday the guy nursing student Edward showed up in the ward again even though he was supposed to work in another ward altogether. Surprisingly the male nurse did show up for work that day (for a couple of hours). I tried to help the guys out giving treatment but I still felt helpless. I felt so bad for the little patients, plus I really hated the male nurse's indifferent attitude. The nursing student Edward, on the other hand, had great attitude: he was really hard-working and seemed to care about the patients unlike so many other nurses in the hospital. 

Top ten conditions in the surgical ward.

On Thursday Edward and I were left to our own devices again since the male nurse never showed up for work. After we had given treatment to the patients, Edward had to go to another ward for a couple hours so I was left alone in the ward. However, Edward seemed trustworthy, so I believed him when he told me he would come back. And he kept his promise. 

After Edward came back, he gave me his contact information and I gave him mine. Then we actually talked properly for the first time. Edward told me about his life and I listened completely stunned when he told me about the many losses and hardships he had endured in his life. Yet he helped other people in the most selfless way and stayed positive. I had been in a bit of a bad mood in the morning but when I listened to Edward, he really restored my faith in human goodness and all of my stupid problems started to seem really meaningless. I listened to him with a lump in my throat. When my shift ended, Edward stayed on to do the evening shift as well, because no one showed up for the evening shift. And he didn't even get paid for any of it. Can you believe this guy?!

That night I whatsapped my friends and told them that I had met the most selfless and kind-hearted person ever. Edward also texted me and wished me a nice evening. We texted for a while and I thought that Edward was a really nice guy but that's all. I do have to admit that I had become rather careful with Kenyans and also had to consider the possibility that Edward had made up everything that he had told me in order to use me but intuitively I knew Edward was no bullshitter like some other Kenyans that I have met here. 

One day I saw these protestors when I left the hospital.
They were demanding their land back.

On Friday I realised that I had actually learned something in the ward and it was a bit easier for me to assist Edward in the treatments. We didn't talk that much and around noon this intern that I had met in antenatal ward came over to do the evening shift. Edward could have left an hour before my shift was over but he stuck around and finally we left together. Edward walked me to the gate and asked if he could come over and say hi on Sunday since that was his day off and he didn't have any plans for that day. Neither did I, so I said yes. However, I wasn’t sure if Edward actually meant it since so many Kenyans say they want to see me and do this and that with me but they rarely mean it. So I took Edward's words with a grain of salt. 

Well, Edward and I texted most of Friday night and continued texting on Saturday. At that point I started to think that I really liked Edward as a man and not just as an interesting person. Some of his messages were a bit flirty but I still didn't know if he liked me or not. I figured that maybe he thought I was just an interesting mzungu. Finally he asked me if he could come over that same night and I said yes. So, half an hour later I was standing at the gate of the guest house waiting for him and my heart was pounding like crazy. When he came, I realised how good-looking he really was. For some reason I had not realised it before, maybe because the work uniform in the hospital is not exactly sexy and it also hid his amazing body. 

We went to my room and sat on my bed talking for hours. The more I talked to Edward, the more I started to like him. At some point we realised that we liked each other, and well, the rest is history, as they say. We become a couple. It feels like I've known Edward all my life even though technically we have known each other for just three weeks. I never would have guessed that I were to fall in love so quickly and with an African man (I must admit that before coming to Kenya I was prejudiced, stupid me). Yet, now I understand why my intuition demanded me to come here so strongly. Edward is the one who I have been waiting for my whole life and I couldn't be happier that I finally found him. 

Me and my babe.

My family members and friends have been mostly really supportive but some people in the hospital have told me to be really careful because most Kenyan men just want to use mzungu women. I understand their concern, however, it hurts to hear comments like that because none of the people who have said things like that actually know Edward. I have also felt really anxious because of such comments but I have talked to Edward about them and he always puts my mind at ease. I love that about him. And I also completely trust him. All I can do is listen to my heart and trust that since the universe wanted to give me this wonderful gift, first of all I’m worth it, and second of all, the universe will also take care of the rest. 

I never would have guessed in a million years that I would fall in love here but sometimes life surprises you in the most wonderful way. We never know what the future holds and all we can really do is trust that the universe has a plan for us and everything will be okay one way or another.  

After spending one week in the paediatric surgical ward, I moved to the paediatric medical ward for the remaining two weeks of my rotation in the hospital. The medical ward was bigger than the surgical ward and there were at least three nurses working in each shift and sometimes as many as a dozen nursing students. So I didn't have to worry about being left alone in the ward. The ward was also more modern than the other wards. The supply trolley was similar to the ones used in Finnish hospitals and also the machine for taking vitals was similar although not all of the functions worked. 

A more modern trolley in the medical ward.

There was a sad incident in the ward during my first week. A mother brought in her 11-year-old son to the hospital. The boy had been bitten by a dog in August but the mother had not taken the boy to get anti-rabies vaccinations because she had no money. Unfortunately, by the time the mother brought the boy to the hospital, it was too late. The vaccinations should be given within two weeks of a dog bite (if the dog had rabies which it did in this case). I’m sorry to say the boy died the same evening. Such an unnecessary death and it made me really sad. 

I saw many things in the paediatric medical ward and learned a lot but I have to admit that each day I kept looking at the watch and counting the minutes to the moment I would see Edward again. That's what happens when you fall in love. I was also incredibly lucky with my practical training. I finished my rotation last Friday and yesterday the nurses and doctors went on strike and the hospital is now closed. I don't know what I would have done if the strike had taken place in the middle of my practical training period since the last strike lasted three weeks and I never would have been able to make up for lost time had it happened during my training. 

Morning round.

Nurses' desk in the medical ward.

Like I mentioned, I was a little worried about how tough it would be to work with sick children but in the end it wasn't as bad as I thought. It was hard for sure but I thought it would be worse. The surgical ward was a tougher place for me but Edward being there helped a lot. My gorgeous boyfriend gets along with little kids really well and actually cares about the patients. Yet, it is hard to see children suffer and I think I will definitely not work with kids after I graduate.  

In addition to doing my practical training and spending time with Edward, I have also seen my mzungu friends. I was invited over to Harriet and Rich's to have an American Thanksgiving dinner which was lovely. Mind you, we had chicken instead of traditional Thanksgiving turkey since I'm not sure you can get turkey in Kakamega. I was also invited to the mzungu Christmas party which I really enjoyed as well. Delicious food and great company, what's not to like. 

Peeps from Thanksgiving dinner.

Yummy!

I'm so grateful that I listened to my intuition and decided to come here in Kenya. And I'm also amazed at the divine timing of it all. Originally I considered becoming a practical nurse instead of a registered nurse, in which case I never would have gone anywhere as an exchange student. Or what if I hadn't listened to my intuition and had instead went to Italy as an exchange student together with my friend? Or if I had decided to do my rotation in the paediatric wards first instead of going to the maternity ward? Then I never would have met Edward because he would not have been in the paediatric wards at that time.

Also, had I met Edward in the beginning of my stay I probably would have been suspicious of his advances and not given him a chance. Yes, I was rather sceptic when I first arrived here. I had to get used to the attention Kenyans have been showering me with. And I even had to meet the other guy that I liked for a minute because his job was to bring up issues within me that I needed to deal with before I was ready to accept this amazing gift that I have been blessed with. Naturally, I do feel insecure at times and doubt if I really deserve to be this lucky and sometimes I wonder if my heart will be broken again. But then I ask myself the question which is the most important of them all: ”Do I trust myself that I will be okay even if this other person betrays me?” As important as it is to trust your significant other, it is even more important to trust yourself. 

Well, here was a short (okay, really long) recap of what's been going on in my life lately. Two weeks from now I will boarding a plane back to Finland. As happy I am to see my family and friends in Finland, my heart will stay here in Kenya with Edward. But I hope Edward and I don't have to be apart for too long. 

Finally, a few words for those of you who have been single for a long time like I was. Please don't give up. Enjoy your life, get to know yourself and what makes you happy, and when the timing is right, the right person will come along. I know it might be hard to believe it if it seems like you have been meeting only the ”wrong" people. However, I believe that if you sincerely want to find a life partner, your wish will be granted eventually. I remember how someone told me like eight years ago that ”just wait, you will meet the right person one day and it will feel like thunderbolt". Of course, I didn't believe her. But I do now. When you meet the right person, you just know. And I also want to remind you that you should have friends in your life who keep on believing when you lose hope. I, too, want to thank my lovely friends who have stood by me through thick and thin. You know who you are. Thank you. I love you. I don't know how I could have made it without your love and support.  

That's it for now. All I want to say now is I hope that everyone in Finland is having a great Independence Day.  Lots of love to you all and thanks for reading!

Happy Indepence Day!

Lauantai-illan pohdintoja

Huh huh. Takana on hieman hektinen lauantaipäivä. Heräsin aamukuudelta nukuttuani noin kahdeksan tunnin kohtalaisen hyvät yöunet. Perinteisen aamusometuksen jälkeen päätin tarttua viikon pakkopullaan eli pyykinpesuun. Ei ole mitään maailman kivointa hommaa pestä nyrkkipyykkiä mutta toisaalta se on ainut kotityö, jota joudun täällä tekemään, koska huoneensiivous kuuluu vuokraan ja kokkaamista en pysty tekemään, koska minulla ei ole keittiötä käytössäni. Ruoanlaittoa on joskus ikävä mutta ilman kokkausmahdollisuutta ei tarvitse myöskään tiskata. Jotain positiivista siis siinäkin. 

Pyykkipäivä.

Aloin siis nyrkkipyykille ja juuri kun olin saanut täytettyä pesumaljan, en saanutkaan suihkun vedentuloa katkaistua. Suihkun hananupit vain pyörivät tyhjää ja vettä lorisi vauhdilla viemäriin. Ei siinä auttanut muu kuin mennä sanomaan respaan, että hei, teillä on kohta vesitankit tyhjinä. Respan poika kävi myös yrittämässä sulkea hanaa siinä onnistumatta, jolloin hän ilmoitti kutsuvansa putkimiehen. Minä menin alakertaan aamiaiselle varmana siitä, että joudun taas vaihtamaan huonetta. Ja olin oikeassa. Ja samalla myös väärässä. Yksi siivooja tuli ilmoittamaan, että siirryn toiseen huoneeseen, joten siirrettiin mun kamat käytävän toisella puolella olevaan huoneeseen, jossa oli erillinen makuuhuone ja olohuone. No, minä asetuin taloksi ja toivoin, että tämä olisi viimeinen kerta, kun minun on vaihdettava huonetta. Hah, turha luulo. 

Putkimies kävi korjaamassa vanhan huoneeni hanan ja minä lähdin syömään intialaista ruokaa sinne toiseen guest houseen. Palattuani syömästä respan poika tuli ilmoittamaan, että koska hana vanhassa huoneessani on korjattu, minun täytyy siirtyä sinne takaisin. Voihan kilin kellit, ajattelin ja kirosin koko Kamadepin alimpaan helvettiin. Saapa nähdä, mikä paikka hajoaa seuraavaksi ja joudun vaihtamaan taas huonetta. Ei minun kannata edes purkaa kuin kaikkein tärkeimmät kamat kaappiin ja säilyttää muita kamoja matkalaukussa ja muovipusseissa. Mun elämä Suomessa on kyllä niin helppoa. 

Ei blogipostausta ilman ruokakuvia. Kerrankin sain herkullista ruokaa
Kakamegassa! Big Bites -ravintolassa pystyi tilaamaan pizzaa.
Vegepizza maistui juuri niin hyvältä kuin kuvassa näyttää.

Tämä viikko on ollut jostain syystä kummallisen raskas (heh heh, ennakoiva tekstinsyöttö ehdotti tähän sanaa ”rakas” – NOT!). Olen ollut hirmu väsynyt: aamuisin on ollut vaikeuksia saada kiskottua itseni ylös sängystä ja harkassa olen haukotellut leukani sijoiltaan. En ymmärrä, mistä väsymys johtuu, sillä täällä saan nauttia joka päivä valosta ja lämmöstä, toisin kuin te siellä kaamoksen runtelemassa Suomessa. No, oli miten oli, tällä viikolla paukkuja ei ole riittänyt muuhun kuin harkassa käymiseen. Jätin keskiviikon Raamattupiirinkin väliin, kun olin ihan poikki harkkapäivän jälkeen. Eikä minua toisaalta muutenkaan huvittanut sinne mennä, sillä tuon tyyppinen uskonnollisuus on ristiriidassa sen kanssa, mihin itse uskon. Vaikka Raamattupiirissä käyvät muut mzungut ovatkin oikein mukavia. 

Välillä täkäläisten uskonnollisuus kieltämättä tuntuu vähän rasittavalta. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta toisaalta en välttämättä halua keskustella jumalasta ja uskonnosta ihmisten kanssa, joiden usko poikkeaa omastani. Minusta se on ajanhaaskausta, sillä kumpikaan osapuoli ei aio muuttaa mieltään. Tällä viikolla eräs hoitaja tuolla gynekologisella osastolla sanoi, että abortti on synti ja nauroi päälle. Sain todella hillitä itseni, etten alkanut väitellä aiheesta hänen kanssaan. Osastolla on nimittäin myös naisia, joille on tehty abortti. Mietin, miltä heistä tuntuu kuunnella moista syyllistämistä uskonnon varjolla tilanteessa, jossa he varmasti muutenkin tuntevat syyllisyyttä. Minusta jokaisella naisella on oikeus päättää omasta kehostaan. Ehkä juuri se minua ärsyttää perinteisessä kristinuskossa: moraalinen ylemmyys ja muiden tuomitseminen. Ja henkilökohtaisesti en koe tarvitsevani kirkkoa tai pappia välikädeksi minun ja jumalan (tai universumin tai korkeamman älyn tai miksi sitä haluaa kutsua) välille. Mutta se uskonnosta. Minä vain jatkan hymyilemistä, kun joku täkäläinen ottaa asian puheeksi ja pidän mielipiteeni aiheesta omana tietonani. Säästytään molemmat päänsäryltä. 

Olin tämän viikon siis harjoittelussa gynekologisella osastolla. Siellä oli ihan mielenkiintoista ja pääsin peräti tekemäänkin jotain: antamaan niin iv-lääkkeitä kuin lihasinjektioitakin oikein urakalla. Ja kanylointiakin pääsin kokeilemaan. Siitä huolimatta osastolla oli varsinkin iltapäivisin aika rauhallista. Lue: sain istua tyhjänpanttina. Eräs ikävä juttukin sattui, jota en onneksi ollut todistamassa. Eräs potilas menehtyi vain noin tunti sen jälkeen, kun olin lähtenyt kotiin ja ilmeisesti aika yllättäen vaikka hän olikin aika heikossa kunnossa. Nainen oli synnyttänyt pari kuukautta aiemmin ja kärsinyt ilmeisesti synnytyksen jälkeisestä verenvuodosta. Osastolle hän oli joutunut vaikean anemian vuoksi. Veikkaan, että hänellä oli ollut sisäistä verenvuotoa pitempään ja hän lopulta kuoli hypovoleemiseen sokkiin. Hänelle kuulemma tehdään ruumiinavaus ja henkilökunta kokoustaa, että mikä hoidossa meni pieleen. Mietin itse, olisiko naisen kohtalo ollut yhtä synkkä Suomessa. Kai se on mahdollista mutta tuskin yhtä todennäköistä. Surullista joka tapauksessa. 

Yksi hoitajista heitti kaikki potilaat pihalle liikunnan
hyötyjen takia. Niinpä pedit olivat vähän aikaa tyhjillään.

Tarvikekärry oli vielä antiikkisempi kuin
maternity wardilla.

Eilen pääsin myös todistamaan kohdunkaavintaa. En ole varma, oliko potilaalle tehty abortti vai oliko hän saanut keskenmenon mutta joka tapauksessa hän vuosi verta ja kohtu oli kaavittava. En ole varma, miten vastaava toimenpide tehdään Suomessa mutta täällä siihen käytettiin manuaalista muovista imulaitetta. Minun kävi potilasta sääliksi, kun hän makasi alasti hoitopöydällä ja ympärillä pyöri toimenpiteen tekevän hoitajan lisäksi viisi opiskelijaa ja yksi lääkäri. Eikä varmasti ollut ihan kivuton toimenpide. Myöskin ”steriilit" välineet saivat minut kiroamaan ääneti mielessäni. Välineet joko ovat steriilit tai sitten ne eivät ole. Sama juttu kuin raskaana ollessa: ei voi olla ”vähän raskaana". Aivan kuten ”melko steriili” ei ole vaihtoehto. Ja ehdottomasti kohdunkaavinnan pitäisi olla steriili toimenpide. Vaan sitä se ei ollut. Toivon vain, että kyseinen potilas ei saa mitään tulehdusta ja kuole siihen. Niinpä, täällä Keniassa näkee välillä asioita, joita ei todellakaan haluaisi nähdä. Mutta se kuuluu asiaan, ikävä kyllä. 

Toimenpidehuoneen tarvikekärry.

Eräs hoitajista demonstroi imulaitteen käyttöä opiskelijalle.

"Steriilit" pakkaukset. Erittäin steriili meininki.

Olen aiemminkin kirjoitellut täällä blogissa intuitiivisesta viestistä, jonka sain heti ensimmäisenä päivänä täällä Keniassa koskien sydämeni avautumista. Sydämensä avaamisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Jos raottaa sydäntään ihmiselle, jolle sitä ei kannattaisi raottaa, seurauksena on pelkkää itkua ja hammastenkiristystä, pettymyksiä ja ennen kaikkea kaiken vanhan paskan nousemista pintaan vaikka on kuvitellut käsitelleensä samat asiat jo miljoona kertaa.

No, saan koko jutun kuulostamaan dramaattisemmalta kuin se onkaan. Tällä viikolla on kuitenkin tuntunut siltä, että on tullut kahlattua vyötäröä myöten emotionaalisessa paskassa (siitä se infernaalinen väsymyskin on varmaan johtunut). Ja kaikki miehen takia, jonka luulin olevan kiinnostunut minusta mutta joka ei sitä ollutkaan. Tai sitten vain tulkitsin tilanteen alun perinkin päin mäntyä. Ei olisi kyllä ensimmäinen kerta tälle vuodelle, kun niin käy. Ei siinä voi kuin ihmetellä, että mitä helkkaria oikein tapahtui. Ja tietenkään en voi olla miettimättä, että mikä minussa on vikana. Joo, aina yhtä avulias ego kyllä keksii about tuhat asiaa, jotka minussa on ”vikana" mutta ehkä niiden miettimiseen ei kannata tuhlata aikaansa. Hetken jo tuntui siltä, että perkele, nyt riitti ja pystytän sydämeni ympärille sellaiset muurit, että niiden läpi ei pääse yksikään mies. Mutta sitten lempeä sisäinen ääni muistutti minua siitä, että muut ihmiset ovat vain peilejä minulle. Jos minusta tuntuu, että en kelpaa jollekulle, niin todellisuudessa en kelpaa itselleni ja muut vain heijastavat sitä uskomusta minulle takaisin. Joten ehkä minun kannattaisi miettiä, miksi en koe kelpaavani itselleni sen sijaan, että vatvon vatvomasta päästyäni, miksi en kelpaa jollekulle miehelle. 

Miksi sitä muuten aina haluaa juuri sen ihmisen tai asian, jota ei voi saada? Eikä koskaan halua sitä, minkä voisi saada? It's the age-old question. Universumilla on muuten kiero huumorintaju. Viime lauantaina menin käymään täkäläisessä marketissa. Siellä eräs mies tuli jututtamaan minua ja selitti nähneensä minua ”around" ja kyseli, mistä olen kotoisin ja mitä teen sairaalassa. Meni jonkin aikaa, ennen kuin tajusin, että tyyppi on nähtävästi töissä sairaalassa, jossa olen harjoittelussa. Itse en muista koskaan nähneeni kaveria, mutta toisaalta en ihmettele, jos hän muistaa nähneensä minut. Kyllä kai koko sairaalan ainoa valkonaama pistää silmään kuin huutomerkki.

Mies pyysi saada puhelinnumeroni, mitä en pitänyt mitenkään outona, sillä aika moni täkäläinen pyytää saada numeroni, jonka myös annan, koska tiedän, että aniharva numeron saanut koskaan soittaa minulle. Niinpä annoin numeroni myös tälle miehelle. Sitten mies kysyi, montako meitä tuli Suomesta ja kun kerroin tulleeni yksin, niin mies kysyi, eikö poikaystäväni tullut. Tässäkään vaiheessa en haistanut palaneen käryä vaan sinisilmäisesti myönsin, ettei minulla ole poikaystävää. Siihen tämä kaveri kysyi oitis, että voiko hän olla minun poikaystäväni. Okei, varmaan kaveri on ihan mukava, mutta siinä vaiheessa aloin vilkuilla ympärilleni etsien lähintä uloskäyntiä ja änkytin, että en etsi poikaystävää. Mies ei ihan hevillä luovuttanut, vaan kysyi, voidaanko me tavata seuraavana päivänä eli sunnuntaina sen jälkeen, kun hän on käynyt kirkossa. Ja minä mietin, miten hitossa pääsen tästä pinteestä. Sanoin, että katsotaan ja lopulta mies luovutti ja jätti minut rauhaan. Onhan tuo lähettänyt minulle muutaman tekstarin tällä viikolla, joihin en ole kuitenkaan vastannut. Mutta universumilla on kyllä kerrassaan kiero huumorintaju. Hei universumi, miksi tarjoat minulle miehiä, joita en halua, ja viet minulta ne, jotka haluan? Huoh. Tulee mieleen alla oleva kohtaus Seinfeld-sarjasta, jossa George pohtii, miksi edes vaivautua yrittämään naisrintamalla, kun kiinnostus ei ole koskaan molemminpuolista. I hear ya, George. 

Välillä sitä joutuu aikamoisen paskamyrskyn kouriin ja tekee mieli luovuttaa, mutta kirvelevistä pettymyksistä huolimatta minusta on näin vanhemmiten tullut kuitenkin optimisti ja aion jatkossakin uskoa rakkauteen ja siihen, että  tuolla jossakin odottaa joku ihana mies, joka on kuin tehty minua varten. Vaikka saisin pakit tuhat kertaa ennen kuin löydän hänet.  Pakkohan siihen on uskoa, muuten tämä elämä tuntuu aivan liian ankealta. Ja sitä miestä odotellessa voin opetella rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Ehkä elämässä on kysymys juuri siitä. 

Kyllä.

Tästä tulikin hieman henkilökohtaisempi postaus mutta mitäpä tuosta. En totta puhuen jaksa enää välittää, paljastanko kenties itsestäni liikaa ja kuka blogiani eksyy lukemaan. Sitä paitsi tämä on hyttysen ininää verrattuna Glennon Doyle Meltonin Love Warrior -kirjaan, jonka luin tällä viikolla. Kirja on aivan uskomattoman rehellinen, raastava ja kaunis muistelmateos ja kuvaus avioliitosta. Sitä lukiessa itkin ja nauroin ja mietin vain, että kunpa osaisin itsekin kuvailla sisäistä maailmaani ja elämääni yhtä kauniisti ja aidosti, mitään salaamatta. Ehkä jonakin päivänä. Lukekaa kirja ihmeessä, jos saatte sen käsiinne. Englantia taitamattomat tosin joutuvat odottamaan suomenkielistä käännöstä. 

Kas niin, huoneen vaihteluoperaation lisäksi onnistuin jälleen tuhlaamaan muutaman tunnin viikonlopustani blogin kirjoittamiseen, vaikka oikeastaan minun pitäisi tehdä koulujuttuja. Mutta joskus on hyvä saada purkaa asioita pois mielen päältä ennen kuin keskittyy hoitamaan vähemmän kivoja velvollisuuksia. 

Rentouttavaa viikonloppua kaikille ja muistetaan juhlistaa kaikkia isiä huomenna isänpäivänä. Minä haluan lähettää lämpöiset onnittelut omalle rakkaalle isälleni myös näin blogin kautta. ♥

Safari Masai Marassa, osa 2

Jatketaan siitä, mihin eilen jäätiin eli eväiden syöntiin virtahepojen kansoittaman Mara-joen rantaan. Kun eväät oli syöty, jokainen ryhmä sai oman aseistetun vartija-oppaan, joka lähti ohjaamaan meitä pitkin rantaa. Virtahevot olivat kokonaan vedessä, vain korvat ja pää välillä kohosivat pintaan. Oppaan mukaan ilma oli liian kylmä ja siksi virtahevot pysyttelivät lähes kokonaan veden alla. Vai liian kylmä, minä tuumin mielessäni. Ulkona oli varmasti lähemmäs 30 astetta ja minä hikoilin kuin pieni sika.

Virtahevoilla oli kylmä.

Joenranta oli myös ainoa paikka, jossa minua pelotti jonkin verran. Virtahevot olivat lähellä joen toista rantaa, useamman metrin päässä, mutta virtahevot ovat valtavia eläimiä ja myös eräitä Afrikan vaarallisimmista eläimistä siitä huolimatta, että ne ovat kasvissyöjiä. Meidän oppaamme sanoikin, että virtahevot voivat olla arvaamattomia, joten meidän pitää olla varovaisia. Lisäksi samalla joella asustaa krokotiileja ja kuulemma myös leijonia ja elefantteja näkyy joskus rannassa.

Minä olin liittynyt toisen auton nuoreen porukkaan opaskierroksen ajaksi ja nyt katsoin arvioivasti muita ryhmäläisiä. Kyllä vain, minä olin selvästi hitain ja kömpelöin ryhmäläisistä! Ja kaikkihan tietävät, että jos virtahepo, krokotiili tai leijona hyökkää, sinun ei tarvitse olla ryhmän nopein, ainoastaan nopeampi kuin ryhmän hitain tyyppi, joka sitten jää villielukan saaliiksi. Ja minä olin meidän ryhmän hitain! No, ette lukisi tätä nyt jos minusta olisi tullut krokotiilin tai leijonan ruokaa, joten ei syytä huoleen. Mutta koko joenrannalla kävelyn ajan säpsähdin kaikkia epämääräisiä ääniä ja vilkuilin epäluuloisena puskiin, että lymyääkö niissä leijona. Oli toisaalta jännittävää nähdä virtahepoja niin läheltä mutta olin kuitenkin helpottunut, kun kierros joenrannassa päättyi ja pääsimme turvallisesti takaisin safariautoihin. 

Leijonia ei onneksi näkynyt joenrannassa mutta
luonnonpuistossa kyllä.

Urosleijona.

Töyssyinen matka kohti leiriä alkoi ja minua alkoi väsyttää. Näimme paluumatkalla lisää eläimiä mutta emme mitään uusia lajeja. Unohdin mainita edellisessä postauksessa, että ennen Mara-joelle menoa näimme myös sarvikuonon. Tosin meidän automme ehti paikalle hieman liian myöhään, joten ehdin nähdä sarvikuonosta vain takapuolen, koska kaveri lymysi niin onnistuneesti pusikossa. En viitsinyt edes ottaa kuvaa toisen peräpäästä, heh. 

Näimme lisää leijonia, sakaaleja, seeproja, gnuita ja marabouhaikaroita (ja alkoi tietty heti tehdä mieli Marabou-suklaata).

Strutsi.

Seeprat.

Puhvelit.

Meidän automme palasi leiriin neljän jälkeen ja auto, jossa Morgan ja muu nuoriso oli, kävi tosiaan tutustumassa masaikylään. Minua visiitin välistä jääminen ei haitannut, olin jo sen verran uuvuksissa ja nälkäinen että olin iloinen, että sain palata leiriin. Menin ruokasaliin siirtämään kuvia kamerasta tabletille ja odotin, että generaattori käynnistettäisiin, jotta pääsisin lataamaan puhelimeni. Leirissä ei siis ollut sähköä koko ajan, vain iltaisin klo 18:30-22 ja aamulla klo 5:30-10, jotta turistit voivat ladata kameroidensa akut ja älylaitteensa. 

Kuuden jälkeen myös Morgan ja Federico palasivat leiriin ja juttelimme kaikenlaista odotellessamme päivällistä. Myös Per ja hänen tyttöystävänsä sekä äreä vanha brittimies liittyivät seuraan. Päivällinen ei ollut niin hyvä kuin edellisenä iltana mutta kyllä sillä nälkä lähti. Yhdeksän aikaan olimme Morganin kanssa niin väsyneitä, että päätimme painella telttaamme nukkumaan. 

Federico ja Morgan päivällisellä.

Morgan oli jo vuoteessaan malariaverkon suojissa melkein unessa. Minä tein vielä iltatoimia, kun kuulin pientä tassuttelun ääntä, joka tuntui kuuluvan teltan katolta. Hetkeä myöhemmin huomasin äkkiä hiiren hyppäävän kylpyhuoneen puolelta teltan lattialle. Kiljaisin ja huusin Morganille, että teltassa on hiiri. Unenöpperöinen Morgan kysyi, olenko tosissani ja minä vakuutin olevani samalla kun hyppäsin ylimääräiselle sängylle, sillä hiiri oli aivan liian lähellä omaa sänkyäni. Tuijotimme hiirtä ja tajusimme, miksi se oli varmaan ilmestynyt telttaan: Morgan oli syönyt aiemmin suklaapatukan, jonka käärepaperi oli lattialla hänen sänkynsä vieressä ja hiiri tietenkin kipitti nuuskimaan sitä. Morganin ehdotuksesta yritimme vangita hiiren tyhjän roskakorin alle, mutta se oli meitä sukkelampi eikä yritys onnistunut. Mietin kylmä hiki otsallani, miten ikinä saisin nukuttua, kun hiirellä oli vapaa pääsy telttaamme. En uskonut, että hiiri yrittäisi hyökätä kimppuumme ja purra meitä, mutta en halunnut herätä keskellä yötä siihen, että hiiri kipittää päälläni. Puistatus. 

Hiiri katosi lopulta johonkin ja minä menin ilmoittamaan hiirestä leirin työntekijöille. Naistyöntekijä ja miestyöntekijä tulivat tutkimaan tilannetta, ja nainen väitti, että elukka oli varmaan rotta mutta että heidän leirissään ei ole koskaan ollut rottia. Salli mun nauraa. Ihan saletisti ei ollut ensimmäinen kerta, kun leirissä oli hiiri/rotta. Ruoan perässähän sellaiset jyrsijät liikkuvat. Morgan-parka oli ihan uuvuksissa ja halusi vain nukkua mutta häntäkin ahdisti hiiren läsnäolo. Minä tiesin, että en pystyisi nukkumaan silmällistäkään omassa sängyssä, johon hiiri/rotta voisi kivuta milloin vain yön aikana.

Naistyöntekijä sanoi, että heillä oli vain yksi vapaa teltta, mutta siellä oli parisänky erillisten sänkyjen sijaan. Se kuitenkin sopi meille hyvin. Niin sain nukkua yön Morganin vieressä, mikä antoi valheellisen turvallisuudentunteen, kun Morgan suojasi minun selustani ja minä hänen. Nukuin kuitenkin heräillen vähän väliä mikä oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jos olisin nukkunut yksin. Ja onneksi se kirottu jyrsijä ei löytänyt tietään uuteen telttaamme. 

Torstai 3.11.

Torstaiaamuna lähtö leiristä oli hirmu aikaisin, jo klo 6:15. Sitä ennen haukkasimme nopeasti aamupalaa. Meidän piti ottaa kaikki tavaramme mukaan, sillä lyhyen aamuajelun jälkeen puistossa matka jatkuisi suoraan takaisin Nairobiin. Niinpä nousimme jälleen safariauton kyytiin ja suuntasimme luonnonpuistoon. 

Tällä kertaa puistossa oli hiljaisempaa emmekä nähneet uusia lajeja. Näimme sakaaliperheen sekä naarasleijonan, joka loikoili tyytyväisenä kivellä. Hetken näytti jo siltä, että näkisimme leijonan hyökkäävän, sillä kesken kaiken leijona kohottautui ja tuijotti intensiivisesti automme ohi. Hieman kauempana nimittäin käyskenteli kuusi seepraa. Mutta leijonaa joko laiskotti tai se ei vain jaksanut vaivautua, joten seeprat säilyttivät henkikultansa ja meillä jäi saalistus näkemättä. 

Vaaniva leijona.

Lisää elefantteja.

Marabouhaikarat.

Sakaaliperhe.

Matkalla kohti puiston portteja näimme jälleen muutaman kirahvin ja niiden kauneus liikutti minua jälleen. Aivan upeita eläimiä. 

Viimeinen kirahvibongaus.

Paluumatka Nairobiin tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka matkaa ei ole kuin vajaa 300 km. Kaksi vähäunista yötä alkoi painaa tätä väsynyttä matkalaista ja torkahtelin aina välillä, minkä töyssyiltä pystyin. Per ja hänen tyttöystävänsä jäivät pois kyydistä jo aiemmin ja lopulta pysähdyimme lounaalle erääseen tienvarsiravintolaan. Lounaan jälkeen Morgan, Federico ja Valerie tulivat meidän autoomme, sillä hekin olivat matkalla Nairobiin, kun taas toisen auton matkustajat nähtävästi eivät olleet. Oli mukavaa saada matkustaa Morganin, Federicon ja Valerien kanssa samassa autossa ja samalla minulla oli hirmu haikea olo, kun tiesin, että ihan pian safari olisi ohi enkä välttämättä enää ikinä näkisi näitä tyyppejä. 

Morgan jäi kyydistä ensin ja yhteystietojen vaihtamisen ja halien jälkeen oli aika heittää hyvästit. Morgan sanoi, että olen aina tervetullut hänen luokseen San Franciscoon. What a sweetheart. ♥ Minä tietenkin sanoin, että hän on tervetullut minun luokseni Suomeen ja sama koskee myös Federicoa ja Valerieta.

Pian Morganin jäätyä kyydistä saavuimme Nairobin keskustaan, jossa saimme madella ruuhkassa. Kuskimme Amos ei aina kertonut meille, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten meillä ei ollut aavistustakaan, missä järjestyksessä meidät jätettäisiin pois kyydistä. Äkkiä se äreä vanha brittimies huudahti, että olimme juuri ajaneet hänen hotellinsa ohi. Amos pysäytti auton ja brittimies jäi pois kyydistä. 

Sitten Amos ajoi hieman eteenpäin ja pysäytti auton paikkaan, joka näytti kovasti paikalta, jossa olin noussut auton kyytiin tiistaiaamuna. Amos kääntyi katsomaan minua ja kysyi, tuleeko minun kaverini (tarkoittaen Josephia) hakemaan minut. Sanoin, ettei aavistustakaan, sillä olin olettanut, että Amos ja Joseph olivat sopineet asiasta keskenään. Well, assume makes an ass out of u and me eli ei koskaan pidä olettaa mitään. No, kaivoin kännykän esiin ja yritin soittaa numeroon, jonka Joseph oli antanut mulle sähköpostitse. Numerosta kuitenkin vastasi joku tuntematon nainen, joka väitti ettei tunne ketään Josephia. No voi helvetin perkele, mietin mielessäni ja ihmettelin, mitä nyt teen. Onneksi muistin äkkiä, että Joseph oli lähettänyt minulle tekstarin toisesta numerosta maanantai-iltana, joten soitin siihen numeroon ja Joseph vastasi. Hän kertoi olevansa Sunrise Hotelissa ja odottavansa minua siellä. Sillä välin Federico oli tsekannut omalla puhelimellaan, että mun hotelliin on vain minuutin kävelymatka. Niinpä hyvästelin Federicon ja Valerien ja jäin pois kyydistä. 

Kun avasin Google Mapsin omasta puhelimestani, tajusin että hotellille onkin melkein kymmenen minuutin kävelymatka. Lähdin kävelemään kohti hotellia, mutta tajusin hyvin nopeasti, että Nairobin liikenne on todella kaoottinen, suojateitä ei ole nimeksikään ja autot ajavat miten sattuu. Reitti hotellille näytti monimutkaiselta (tai mun suunnistustaidot on vain surkeat), joten soitin Josephille ja käskin hänen tulla hakemaan minut. Pian hän tulikin kävellen ystävänsä kanssa, joten jouduin silti sukkuloimaan autojen välissä yrittäessäni pysyä Josephin perässä. Olin tässä vaiheessa todella väsynyt ja kieltämättä todella tympiintynyt. Joseph sanoi, että Amosin olisi pitänyt tuoda minut hotelliin asti. No joo. Vihdoin ja viimein pääsimme hotelliin ja sovimme, että Joseph hakee minut kuskinsa kanssa seitsemältä hotellista. Lentoni lähtisi klo 9:20. 

Josephin lähdettyä kävin syömässä hotellin ravintolassa ja soitin Skype-puhelun vanhemmilleni, jotka olivat onnellisia siitä, että safarireissu oli mennyt hyvin ja olin selvinnyt hengissä takaisin hotelliin. Kuuman suihkun jälkeen olin ihan valmista kauraa petiin. Korvatulpat oli kuitenkin pakko laittaa taas korviin, sillä tällä kertaa huoneeni oli kadun puolella ja hotellia vastapäätä olevan yökerhon musiikki kuului todella hyvin huoneeseeni. Olin kuitenkin sen verran uuvuksissa, että nukahdin silti melko nopeasti. 

Perjantai 4.11.

Perjantaiaamuna oli taas aikainen herätys. Laiton kamat kasaan, kävin nopeasti aamiaisella ja kävin luovuttamassa huoneeni avaimen respaan. Sitten jäin odottelemaan, tulisiko Joseph hakemaan minua ajallaan vai olisiko mies Kenian-ajassa. Joseph tuli kymmenen minuuttia myöhässä, mutta niin lähdettiin ajamaan kohti lentokenttää. Huomasin olevani ärtynyt ja pinna kireällä. Aamuruuhka oli ihan järkyttävä ja mietin, mahdanko ehtiä lennolleni. Kaiken lisäksi kuski pysähtyi kesken matkan tankkaamaan auton! Eikö senkin olisi voinut hoitaa ennen kuin he tulivat hakemaan minut? No, ehdin kentälle lopulta ihan hyvissä ajoin. Ja kerrankin lennolla oli tyhjä paikka mun vieressä!

Pilvien yllä.

Freddie oli minua vastassa Kisumun lentokentällä aivan kuten oli luvannut ja toi minut taas turvallisesti perille. Tällä kertaa napsin joitakin kuvia matkalla Kisumusta Kakamegaan. Maisemat ovat niin afrikkalaiset ja toisaalta hyvin vehreät toisin kuin Nairobissa ja Masai Marassa.

Vehreitä maisemia Kisumun ja Kakamegan välillä.

Mietin ensimmäistä päivääni Keniassa, kun Anne-opettaja haki minut kentältä kuskinsa kanssa ja kuinka vain tuijotin huumaantuneena maisemia. Ajattelin intuitiivista viestiä, jonka sain tuona ensimmäisenä päivänä siitä, kuinka sydäntäni avataan täällä. Minusta tuntuu, että sydäntäni avataan kyllä koko ajan mutta se vain tapahtuu niin hitaasti, ettei sitä helposti huomaa.

Vaihtoni on nyt puolessavälissä ja olen oppinut itsestäni valtavasti kuudessa viikossa. Välillä tunnemyrskyt ovat olleet melkein liikaa ja olen halunnut pakata laukkuni ja palata Suomeen. Sitten jostakin vain kumpuaa syvä sisäinen voima ja luottamus, että todellisuudessa minulla ei ole mitään hätää ja se on vain mieleni, joka kapinoi haastavia tilanteita vastaan ja kärsii, kun asiat eivät mene niin kuin Strömsössä. Todellinen minä on aina mielenrauhassa ja vain odottaa, että lakkaan vastustamasta sitä, miten asiat ovat ja sen sijaan hyväksyn, että asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla riippumatta siitä, miten mieleni tilanteen tulkitsee. Jokaisen haasteen on vain tarkoitus kasvattaa minua ja tehdä minusta entistä vahvempi. Vaikka täällä on ollut välillä järkyttävän rankkaa, en kadu pätkääkään, että päätin tulla tänne. 

Tyypillistä länsiafrikkalaista katukuvaa.

Viikonloppu on mennyt toipuessa. Yllätyin tosiaan siitä, miten uuvuttava safarireissu loppujen lopuksi oli. Ehkä sain raitisilmamyrkytyksen, heh. Eilen illalla olisi ollut brittien kokkojuhla, mutta en millään jaksanut lähteä. Tämä introvertti tarvitsi omaa rauhaa ja aikaa toipua reissun rasituksista. Ehkäpä menen ensi viikolla taas Raamattupiiriin, niin on jotain ohjelmaa tiedossa. Maanantaina harjoittelu jatkuu sairaalassa, tällä kertaa vietän viikon gynekologisella osastolla. Saapa nähdä, mitä opin siellä. 

Ihana uutta viikkoa talviseen Suomeen tai missä ikinä luettekin tätä!