Safari Masai Marassa, osa 2

Jatketaan siitä, mihin eilen jäätiin eli eväiden syöntiin virtahepojen kansoittaman Mara-joen rantaan. Kun eväät oli syöty, jokainen ryhmä sai oman aseistetun vartija-oppaan, joka lähti ohjaamaan meitä pitkin rantaa. Virtahevot olivat kokonaan vedessä, vain korvat ja pää välillä kohosivat pintaan. Oppaan mukaan ilma oli liian kylmä ja siksi virtahevot pysyttelivät lähes kokonaan veden alla. Vai liian kylmä, minä tuumin mielessäni. Ulkona oli varmasti lähemmäs 30 astetta ja minä hikoilin kuin pieni sika.

Virtahevoilla oli kylmä.

Joenranta oli myös ainoa paikka, jossa minua pelotti jonkin verran. Virtahevot olivat lähellä joen toista rantaa, useamman metrin päässä, mutta virtahevot ovat valtavia eläimiä ja myös eräitä Afrikan vaarallisimmista eläimistä siitä huolimatta, että ne ovat kasvissyöjiä. Meidän oppaamme sanoikin, että virtahevot voivat olla arvaamattomia, joten meidän pitää olla varovaisia. Lisäksi samalla joella asustaa krokotiileja ja kuulemma myös leijonia ja elefantteja näkyy joskus rannassa.

Minä olin liittynyt toisen auton nuoreen porukkaan opaskierroksen ajaksi ja nyt katsoin arvioivasti muita ryhmäläisiä. Kyllä vain, minä olin selvästi hitain ja kömpelöin ryhmäläisistä! Ja kaikkihan tietävät, että jos virtahepo, krokotiili tai leijona hyökkää, sinun ei tarvitse olla ryhmän nopein, ainoastaan nopeampi kuin ryhmän hitain tyyppi, joka sitten jää villielukan saaliiksi. Ja minä olin meidän ryhmän hitain! No, ette lukisi tätä nyt jos minusta olisi tullut krokotiilin tai leijonan ruokaa, joten ei syytä huoleen. Mutta koko joenrannalla kävelyn ajan säpsähdin kaikkia epämääräisiä ääniä ja vilkuilin epäluuloisena puskiin, että lymyääkö niissä leijona. Oli toisaalta jännittävää nähdä virtahepoja niin läheltä mutta olin kuitenkin helpottunut, kun kierros joenrannassa päättyi ja pääsimme turvallisesti takaisin safariautoihin. 

Leijonia ei onneksi näkynyt joenrannassa mutta
luonnonpuistossa kyllä.

Urosleijona.

Töyssyinen matka kohti leiriä alkoi ja minua alkoi väsyttää. Näimme paluumatkalla lisää eläimiä mutta emme mitään uusia lajeja. Unohdin mainita edellisessä postauksessa, että ennen Mara-joelle menoa näimme myös sarvikuonon. Tosin meidän automme ehti paikalle hieman liian myöhään, joten ehdin nähdä sarvikuonosta vain takapuolen, koska kaveri lymysi niin onnistuneesti pusikossa. En viitsinyt edes ottaa kuvaa toisen peräpäästä, heh. 

Näimme lisää leijonia, sakaaleja, seeproja, gnuita ja marabouhaikaroita (ja alkoi tietty heti tehdä mieli Marabou-suklaata).

Strutsi.

Seeprat.

Puhvelit.

Meidän automme palasi leiriin neljän jälkeen ja auto, jossa Morgan ja muu nuoriso oli, kävi tosiaan tutustumassa masaikylään. Minua visiitin välistä jääminen ei haitannut, olin jo sen verran uuvuksissa ja nälkäinen että olin iloinen, että sain palata leiriin. Menin ruokasaliin siirtämään kuvia kamerasta tabletille ja odotin, että generaattori käynnistettäisiin, jotta pääsisin lataamaan puhelimeni. Leirissä ei siis ollut sähköä koko ajan, vain iltaisin klo 18:30-22 ja aamulla klo 5:30-10, jotta turistit voivat ladata kameroidensa akut ja älylaitteensa. 

Kuuden jälkeen myös Morgan ja Federico palasivat leiriin ja juttelimme kaikenlaista odotellessamme päivällistä. Myös Per ja hänen tyttöystävänsä sekä äreä vanha brittimies liittyivät seuraan. Päivällinen ei ollut niin hyvä kuin edellisenä iltana mutta kyllä sillä nälkä lähti. Yhdeksän aikaan olimme Morganin kanssa niin väsyneitä, että päätimme painella telttaamme nukkumaan. 

Federico ja Morgan päivällisellä.

Morgan oli jo vuoteessaan malariaverkon suojissa melkein unessa. Minä tein vielä iltatoimia, kun kuulin pientä tassuttelun ääntä, joka tuntui kuuluvan teltan katolta. Hetkeä myöhemmin huomasin äkkiä hiiren hyppäävän kylpyhuoneen puolelta teltan lattialle. Kiljaisin ja huusin Morganille, että teltassa on hiiri. Unenöpperöinen Morgan kysyi, olenko tosissani ja minä vakuutin olevani samalla kun hyppäsin ylimääräiselle sängylle, sillä hiiri oli aivan liian lähellä omaa sänkyäni. Tuijotimme hiirtä ja tajusimme, miksi se oli varmaan ilmestynyt telttaan: Morgan oli syönyt aiemmin suklaapatukan, jonka käärepaperi oli lattialla hänen sänkynsä vieressä ja hiiri tietenkin kipitti nuuskimaan sitä. Morganin ehdotuksesta yritimme vangita hiiren tyhjän roskakorin alle, mutta se oli meitä sukkelampi eikä yritys onnistunut. Mietin kylmä hiki otsallani, miten ikinä saisin nukuttua, kun hiirellä oli vapaa pääsy telttaamme. En uskonut, että hiiri yrittäisi hyökätä kimppuumme ja purra meitä, mutta en halunnut herätä keskellä yötä siihen, että hiiri kipittää päälläni. Puistatus. 

Hiiri katosi lopulta johonkin ja minä menin ilmoittamaan hiirestä leirin työntekijöille. Naistyöntekijä ja miestyöntekijä tulivat tutkimaan tilannetta, ja nainen väitti, että elukka oli varmaan rotta mutta että heidän leirissään ei ole koskaan ollut rottia. Salli mun nauraa. Ihan saletisti ei ollut ensimmäinen kerta, kun leirissä oli hiiri/rotta. Ruoan perässähän sellaiset jyrsijät liikkuvat. Morgan-parka oli ihan uuvuksissa ja halusi vain nukkua mutta häntäkin ahdisti hiiren läsnäolo. Minä tiesin, että en pystyisi nukkumaan silmällistäkään omassa sängyssä, johon hiiri/rotta voisi kivuta milloin vain yön aikana.

Naistyöntekijä sanoi, että heillä oli vain yksi vapaa teltta, mutta siellä oli parisänky erillisten sänkyjen sijaan. Se kuitenkin sopi meille hyvin. Niin sain nukkua yön Morganin vieressä, mikä antoi valheellisen turvallisuudentunteen, kun Morgan suojasi minun selustani ja minä hänen. Nukuin kuitenkin heräillen vähän väliä mikä oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jos olisin nukkunut yksin. Ja onneksi se kirottu jyrsijä ei löytänyt tietään uuteen telttaamme. 

Torstai 3.11.

Torstaiaamuna lähtö leiristä oli hirmu aikaisin, jo klo 6:15. Sitä ennen haukkasimme nopeasti aamupalaa. Meidän piti ottaa kaikki tavaramme mukaan, sillä lyhyen aamuajelun jälkeen puistossa matka jatkuisi suoraan takaisin Nairobiin. Niinpä nousimme jälleen safariauton kyytiin ja suuntasimme luonnonpuistoon. 

Tällä kertaa puistossa oli hiljaisempaa emmekä nähneet uusia lajeja. Näimme sakaaliperheen sekä naarasleijonan, joka loikoili tyytyväisenä kivellä. Hetken näytti jo siltä, että näkisimme leijonan hyökkäävän, sillä kesken kaiken leijona kohottautui ja tuijotti intensiivisesti automme ohi. Hieman kauempana nimittäin käyskenteli kuusi seepraa. Mutta leijonaa joko laiskotti tai se ei vain jaksanut vaivautua, joten seeprat säilyttivät henkikultansa ja meillä jäi saalistus näkemättä. 

Vaaniva leijona.

Lisää elefantteja.

Marabouhaikarat.

Sakaaliperhe.

Matkalla kohti puiston portteja näimme jälleen muutaman kirahvin ja niiden kauneus liikutti minua jälleen. Aivan upeita eläimiä. 

Viimeinen kirahvibongaus.

Paluumatka Nairobiin tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka matkaa ei ole kuin vajaa 300 km. Kaksi vähäunista yötä alkoi painaa tätä väsynyttä matkalaista ja torkahtelin aina välillä, minkä töyssyiltä pystyin. Per ja hänen tyttöystävänsä jäivät pois kyydistä jo aiemmin ja lopulta pysähdyimme lounaalle erääseen tienvarsiravintolaan. Lounaan jälkeen Morgan, Federico ja Valerie tulivat meidän autoomme, sillä hekin olivat matkalla Nairobiin, kun taas toisen auton matkustajat nähtävästi eivät olleet. Oli mukavaa saada matkustaa Morganin, Federicon ja Valerien kanssa samassa autossa ja samalla minulla oli hirmu haikea olo, kun tiesin, että ihan pian safari olisi ohi enkä välttämättä enää ikinä näkisi näitä tyyppejä. 

Morgan jäi kyydistä ensin ja yhteystietojen vaihtamisen ja halien jälkeen oli aika heittää hyvästit. Morgan sanoi, että olen aina tervetullut hänen luokseen San Franciscoon. What a sweetheart. ♥ Minä tietenkin sanoin, että hän on tervetullut minun luokseni Suomeen ja sama koskee myös Federicoa ja Valerieta.

Pian Morganin jäätyä kyydistä saavuimme Nairobin keskustaan, jossa saimme madella ruuhkassa. Kuskimme Amos ei aina kertonut meille, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten meillä ei ollut aavistustakaan, missä järjestyksessä meidät jätettäisiin pois kyydistä. Äkkiä se äreä vanha brittimies huudahti, että olimme juuri ajaneet hänen hotellinsa ohi. Amos pysäytti auton ja brittimies jäi pois kyydistä. 

Sitten Amos ajoi hieman eteenpäin ja pysäytti auton paikkaan, joka näytti kovasti paikalta, jossa olin noussut auton kyytiin tiistaiaamuna. Amos kääntyi katsomaan minua ja kysyi, tuleeko minun kaverini (tarkoittaen Josephia) hakemaan minut. Sanoin, ettei aavistustakaan, sillä olin olettanut, että Amos ja Joseph olivat sopineet asiasta keskenään. Well, assume makes an ass out of u and me eli ei koskaan pidä olettaa mitään. No, kaivoin kännykän esiin ja yritin soittaa numeroon, jonka Joseph oli antanut mulle sähköpostitse. Numerosta kuitenkin vastasi joku tuntematon nainen, joka väitti ettei tunne ketään Josephia. No voi helvetin perkele, mietin mielessäni ja ihmettelin, mitä nyt teen. Onneksi muistin äkkiä, että Joseph oli lähettänyt minulle tekstarin toisesta numerosta maanantai-iltana, joten soitin siihen numeroon ja Joseph vastasi. Hän kertoi olevansa Sunrise Hotelissa ja odottavansa minua siellä. Sillä välin Federico oli tsekannut omalla puhelimellaan, että mun hotelliin on vain minuutin kävelymatka. Niinpä hyvästelin Federicon ja Valerien ja jäin pois kyydistä. 

Kun avasin Google Mapsin omasta puhelimestani, tajusin että hotellille onkin melkein kymmenen minuutin kävelymatka. Lähdin kävelemään kohti hotellia, mutta tajusin hyvin nopeasti, että Nairobin liikenne on todella kaoottinen, suojateitä ei ole nimeksikään ja autot ajavat miten sattuu. Reitti hotellille näytti monimutkaiselta (tai mun suunnistustaidot on vain surkeat), joten soitin Josephille ja käskin hänen tulla hakemaan minut. Pian hän tulikin kävellen ystävänsä kanssa, joten jouduin silti sukkuloimaan autojen välissä yrittäessäni pysyä Josephin perässä. Olin tässä vaiheessa todella väsynyt ja kieltämättä todella tympiintynyt. Joseph sanoi, että Amosin olisi pitänyt tuoda minut hotelliin asti. No joo. Vihdoin ja viimein pääsimme hotelliin ja sovimme, että Joseph hakee minut kuskinsa kanssa seitsemältä hotellista. Lentoni lähtisi klo 9:20. 

Josephin lähdettyä kävin syömässä hotellin ravintolassa ja soitin Skype-puhelun vanhemmilleni, jotka olivat onnellisia siitä, että safarireissu oli mennyt hyvin ja olin selvinnyt hengissä takaisin hotelliin. Kuuman suihkun jälkeen olin ihan valmista kauraa petiin. Korvatulpat oli kuitenkin pakko laittaa taas korviin, sillä tällä kertaa huoneeni oli kadun puolella ja hotellia vastapäätä olevan yökerhon musiikki kuului todella hyvin huoneeseeni. Olin kuitenkin sen verran uuvuksissa, että nukahdin silti melko nopeasti. 

Perjantai 4.11.

Perjantaiaamuna oli taas aikainen herätys. Laiton kamat kasaan, kävin nopeasti aamiaisella ja kävin luovuttamassa huoneeni avaimen respaan. Sitten jäin odottelemaan, tulisiko Joseph hakemaan minua ajallaan vai olisiko mies Kenian-ajassa. Joseph tuli kymmenen minuuttia myöhässä, mutta niin lähdettiin ajamaan kohti lentokenttää. Huomasin olevani ärtynyt ja pinna kireällä. Aamuruuhka oli ihan järkyttävä ja mietin, mahdanko ehtiä lennolleni. Kaiken lisäksi kuski pysähtyi kesken matkan tankkaamaan auton! Eikö senkin olisi voinut hoitaa ennen kuin he tulivat hakemaan minut? No, ehdin kentälle lopulta ihan hyvissä ajoin. Ja kerrankin lennolla oli tyhjä paikka mun vieressä!

Pilvien yllä.

Freddie oli minua vastassa Kisumun lentokentällä aivan kuten oli luvannut ja toi minut taas turvallisesti perille. Tällä kertaa napsin joitakin kuvia matkalla Kisumusta Kakamegaan. Maisemat ovat niin afrikkalaiset ja toisaalta hyvin vehreät toisin kuin Nairobissa ja Masai Marassa.

Vehreitä maisemia Kisumun ja Kakamegan välillä.

Mietin ensimmäistä päivääni Keniassa, kun Anne-opettaja haki minut kentältä kuskinsa kanssa ja kuinka vain tuijotin huumaantuneena maisemia. Ajattelin intuitiivista viestiä, jonka sain tuona ensimmäisenä päivänä siitä, kuinka sydäntäni avataan täällä. Minusta tuntuu, että sydäntäni avataan kyllä koko ajan mutta se vain tapahtuu niin hitaasti, ettei sitä helposti huomaa.

Vaihtoni on nyt puolessavälissä ja olen oppinut itsestäni valtavasti kuudessa viikossa. Välillä tunnemyrskyt ovat olleet melkein liikaa ja olen halunnut pakata laukkuni ja palata Suomeen. Sitten jostakin vain kumpuaa syvä sisäinen voima ja luottamus, että todellisuudessa minulla ei ole mitään hätää ja se on vain mieleni, joka kapinoi haastavia tilanteita vastaan ja kärsii, kun asiat eivät mene niin kuin Strömsössä. Todellinen minä on aina mielenrauhassa ja vain odottaa, että lakkaan vastustamasta sitä, miten asiat ovat ja sen sijaan hyväksyn, että asiat ovat juuri niin kuin niiden kuuluukin olla riippumatta siitä, miten mieleni tilanteen tulkitsee. Jokaisen haasteen on vain tarkoitus kasvattaa minua ja tehdä minusta entistä vahvempi. Vaikka täällä on ollut välillä järkyttävän rankkaa, en kadu pätkääkään, että päätin tulla tänne. 

Tyypillistä länsiafrikkalaista katukuvaa.

Viikonloppu on mennyt toipuessa. Yllätyin tosiaan siitä, miten uuvuttava safarireissu loppujen lopuksi oli. Ehkä sain raitisilmamyrkytyksen, heh. Eilen illalla olisi ollut brittien kokkojuhla, mutta en millään jaksanut lähteä. Tämä introvertti tarvitsi omaa rauhaa ja aikaa toipua reissun rasituksista. Ehkäpä menen ensi viikolla taas Raamattupiiriin, niin on jotain ohjelmaa tiedossa. Maanantaina harjoittelu jatkuu sairaalassa, tällä kertaa vietän viikon gynekologisella osastolla. Saapa nähdä, mitä opin siellä. 

Ihana uutta viikkoa talviseen Suomeen tai missä ikinä luettekin tätä!