Lauantai-illan pohdintoja

Huh huh. Takana on hieman hektinen lauantaipäivä. Heräsin aamukuudelta nukuttuani noin kahdeksan tunnin kohtalaisen hyvät yöunet. Perinteisen aamusometuksen jälkeen päätin tarttua viikon pakkopullaan eli pyykinpesuun. Ei ole mitään maailman kivointa hommaa pestä nyrkkipyykkiä mutta toisaalta se on ainut kotityö, jota joudun täällä tekemään, koska huoneensiivous kuuluu vuokraan ja kokkaamista en pysty tekemään, koska minulla ei ole keittiötä käytössäni. Ruoanlaittoa on joskus ikävä mutta ilman kokkausmahdollisuutta ei tarvitse myöskään tiskata. Jotain positiivista siis siinäkin. 

Pyykkipäivä.

Aloin siis nyrkkipyykille ja juuri kun olin saanut täytettyä pesumaljan, en saanutkaan suihkun vedentuloa katkaistua. Suihkun hananupit vain pyörivät tyhjää ja vettä lorisi vauhdilla viemäriin. Ei siinä auttanut muu kuin mennä sanomaan respaan, että hei, teillä on kohta vesitankit tyhjinä. Respan poika kävi myös yrittämässä sulkea hanaa siinä onnistumatta, jolloin hän ilmoitti kutsuvansa putkimiehen. Minä menin alakertaan aamiaiselle varmana siitä, että joudun taas vaihtamaan huonetta. Ja olin oikeassa. Ja samalla myös väärässä. Yksi siivooja tuli ilmoittamaan, että siirryn toiseen huoneeseen, joten siirrettiin mun kamat käytävän toisella puolella olevaan huoneeseen, jossa oli erillinen makuuhuone ja olohuone. No, minä asetuin taloksi ja toivoin, että tämä olisi viimeinen kerta, kun minun on vaihdettava huonetta. Hah, turha luulo. 

Putkimies kävi korjaamassa vanhan huoneeni hanan ja minä lähdin syömään intialaista ruokaa sinne toiseen guest houseen. Palattuani syömästä respan poika tuli ilmoittamaan, että koska hana vanhassa huoneessani on korjattu, minun täytyy siirtyä sinne takaisin. Voihan kilin kellit, ajattelin ja kirosin koko Kamadepin alimpaan helvettiin. Saapa nähdä, mikä paikka hajoaa seuraavaksi ja joudun vaihtamaan taas huonetta. Ei minun kannata edes purkaa kuin kaikkein tärkeimmät kamat kaappiin ja säilyttää muita kamoja matkalaukussa ja muovipusseissa. Mun elämä Suomessa on kyllä niin helppoa. 

Ei blogipostausta ilman ruokakuvia. Kerrankin sain herkullista ruokaa
Kakamegassa! Big Bites -ravintolassa pystyi tilaamaan pizzaa.
Vegepizza maistui juuri niin hyvältä kuin kuvassa näyttää.

Tämä viikko on ollut jostain syystä kummallisen raskas (heh heh, ennakoiva tekstinsyöttö ehdotti tähän sanaa ”rakas” – NOT!). Olen ollut hirmu väsynyt: aamuisin on ollut vaikeuksia saada kiskottua itseni ylös sängystä ja harkassa olen haukotellut leukani sijoiltaan. En ymmärrä, mistä väsymys johtuu, sillä täällä saan nauttia joka päivä valosta ja lämmöstä, toisin kuin te siellä kaamoksen runtelemassa Suomessa. No, oli miten oli, tällä viikolla paukkuja ei ole riittänyt muuhun kuin harkassa käymiseen. Jätin keskiviikon Raamattupiirinkin väliin, kun olin ihan poikki harkkapäivän jälkeen. Eikä minua toisaalta muutenkaan huvittanut sinne mennä, sillä tuon tyyppinen uskonnollisuus on ristiriidassa sen kanssa, mihin itse uskon. Vaikka Raamattupiirissä käyvät muut mzungut ovatkin oikein mukavia. 

Välillä täkäläisten uskonnollisuus kieltämättä tuntuu vähän rasittavalta. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta toisaalta en välttämättä halua keskustella jumalasta ja uskonnosta ihmisten kanssa, joiden usko poikkeaa omastani. Minusta se on ajanhaaskausta, sillä kumpikaan osapuoli ei aio muuttaa mieltään. Tällä viikolla eräs hoitaja tuolla gynekologisella osastolla sanoi, että abortti on synti ja nauroi päälle. Sain todella hillitä itseni, etten alkanut väitellä aiheesta hänen kanssaan. Osastolla on nimittäin myös naisia, joille on tehty abortti. Mietin, miltä heistä tuntuu kuunnella moista syyllistämistä uskonnon varjolla tilanteessa, jossa he varmasti muutenkin tuntevat syyllisyyttä. Minusta jokaisella naisella on oikeus päättää omasta kehostaan. Ehkä juuri se minua ärsyttää perinteisessä kristinuskossa: moraalinen ylemmyys ja muiden tuomitseminen. Ja henkilökohtaisesti en koe tarvitsevani kirkkoa tai pappia välikädeksi minun ja jumalan (tai universumin tai korkeamman älyn tai miksi sitä haluaa kutsua) välille. Mutta se uskonnosta. Minä vain jatkan hymyilemistä, kun joku täkäläinen ottaa asian puheeksi ja pidän mielipiteeni aiheesta omana tietonani. Säästytään molemmat päänsäryltä. 

Olin tämän viikon siis harjoittelussa gynekologisella osastolla. Siellä oli ihan mielenkiintoista ja pääsin peräti tekemäänkin jotain: antamaan niin iv-lääkkeitä kuin lihasinjektioitakin oikein urakalla. Ja kanylointiakin pääsin kokeilemaan. Siitä huolimatta osastolla oli varsinkin iltapäivisin aika rauhallista. Lue: sain istua tyhjänpanttina. Eräs ikävä juttukin sattui, jota en onneksi ollut todistamassa. Eräs potilas menehtyi vain noin tunti sen jälkeen, kun olin lähtenyt kotiin ja ilmeisesti aika yllättäen vaikka hän olikin aika heikossa kunnossa. Nainen oli synnyttänyt pari kuukautta aiemmin ja kärsinyt ilmeisesti synnytyksen jälkeisestä verenvuodosta. Osastolle hän oli joutunut vaikean anemian vuoksi. Veikkaan, että hänellä oli ollut sisäistä verenvuotoa pitempään ja hän lopulta kuoli hypovoleemiseen sokkiin. Hänelle kuulemma tehdään ruumiinavaus ja henkilökunta kokoustaa, että mikä hoidossa meni pieleen. Mietin itse, olisiko naisen kohtalo ollut yhtä synkkä Suomessa. Kai se on mahdollista mutta tuskin yhtä todennäköistä. Surullista joka tapauksessa. 

Yksi hoitajista heitti kaikki potilaat pihalle liikunnan
hyötyjen takia. Niinpä pedit olivat vähän aikaa tyhjillään.

Tarvikekärry oli vielä antiikkisempi kuin
maternity wardilla.

Eilen pääsin myös todistamaan kohdunkaavintaa. En ole varma, oliko potilaalle tehty abortti vai oliko hän saanut keskenmenon mutta joka tapauksessa hän vuosi verta ja kohtu oli kaavittava. En ole varma, miten vastaava toimenpide tehdään Suomessa mutta täällä siihen käytettiin manuaalista muovista imulaitetta. Minun kävi potilasta sääliksi, kun hän makasi alasti hoitopöydällä ja ympärillä pyöri toimenpiteen tekevän hoitajan lisäksi viisi opiskelijaa ja yksi lääkäri. Eikä varmasti ollut ihan kivuton toimenpide. Myöskin ”steriilit" välineet saivat minut kiroamaan ääneti mielessäni. Välineet joko ovat steriilit tai sitten ne eivät ole. Sama juttu kuin raskaana ollessa: ei voi olla ”vähän raskaana". Aivan kuten ”melko steriili” ei ole vaihtoehto. Ja ehdottomasti kohdunkaavinnan pitäisi olla steriili toimenpide. Vaan sitä se ei ollut. Toivon vain, että kyseinen potilas ei saa mitään tulehdusta ja kuole siihen. Niinpä, täällä Keniassa näkee välillä asioita, joita ei todellakaan haluaisi nähdä. Mutta se kuuluu asiaan, ikävä kyllä. 

Toimenpidehuoneen tarvikekärry.

Eräs hoitajista demonstroi imulaitteen käyttöä opiskelijalle.

"Steriilit" pakkaukset. Erittäin steriili meininki.

Olen aiemminkin kirjoitellut täällä blogissa intuitiivisesta viestistä, jonka sain heti ensimmäisenä päivänä täällä Keniassa koskien sydämeni avautumista. Sydämensä avaamisella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Jos raottaa sydäntään ihmiselle, jolle sitä ei kannattaisi raottaa, seurauksena on pelkkää itkua ja hammastenkiristystä, pettymyksiä ja ennen kaikkea kaiken vanhan paskan nousemista pintaan vaikka on kuvitellut käsitelleensä samat asiat jo miljoona kertaa.

No, saan koko jutun kuulostamaan dramaattisemmalta kuin se onkaan. Tällä viikolla on kuitenkin tuntunut siltä, että on tullut kahlattua vyötäröä myöten emotionaalisessa paskassa (siitä se infernaalinen väsymyskin on varmaan johtunut). Ja kaikki miehen takia, jonka luulin olevan kiinnostunut minusta mutta joka ei sitä ollutkaan. Tai sitten vain tulkitsin tilanteen alun perinkin päin mäntyä. Ei olisi kyllä ensimmäinen kerta tälle vuodelle, kun niin käy. Ei siinä voi kuin ihmetellä, että mitä helkkaria oikein tapahtui. Ja tietenkään en voi olla miettimättä, että mikä minussa on vikana. Joo, aina yhtä avulias ego kyllä keksii about tuhat asiaa, jotka minussa on ”vikana" mutta ehkä niiden miettimiseen ei kannata tuhlata aikaansa. Hetken jo tuntui siltä, että perkele, nyt riitti ja pystytän sydämeni ympärille sellaiset muurit, että niiden läpi ei pääse yksikään mies. Mutta sitten lempeä sisäinen ääni muistutti minua siitä, että muut ihmiset ovat vain peilejä minulle. Jos minusta tuntuu, että en kelpaa jollekulle, niin todellisuudessa en kelpaa itselleni ja muut vain heijastavat sitä uskomusta minulle takaisin. Joten ehkä minun kannattaisi miettiä, miksi en koe kelpaavani itselleni sen sijaan, että vatvon vatvomasta päästyäni, miksi en kelpaa jollekulle miehelle. 

Miksi sitä muuten aina haluaa juuri sen ihmisen tai asian, jota ei voi saada? Eikä koskaan halua sitä, minkä voisi saada? It's the age-old question. Universumilla on muuten kiero huumorintaju. Viime lauantaina menin käymään täkäläisessä marketissa. Siellä eräs mies tuli jututtamaan minua ja selitti nähneensä minua ”around" ja kyseli, mistä olen kotoisin ja mitä teen sairaalassa. Meni jonkin aikaa, ennen kuin tajusin, että tyyppi on nähtävästi töissä sairaalassa, jossa olen harjoittelussa. Itse en muista koskaan nähneeni kaveria, mutta toisaalta en ihmettele, jos hän muistaa nähneensä minut. Kyllä kai koko sairaalan ainoa valkonaama pistää silmään kuin huutomerkki.

Mies pyysi saada puhelinnumeroni, mitä en pitänyt mitenkään outona, sillä aika moni täkäläinen pyytää saada numeroni, jonka myös annan, koska tiedän, että aniharva numeron saanut koskaan soittaa minulle. Niinpä annoin numeroni myös tälle miehelle. Sitten mies kysyi, montako meitä tuli Suomesta ja kun kerroin tulleeni yksin, niin mies kysyi, eikö poikaystäväni tullut. Tässäkään vaiheessa en haistanut palaneen käryä vaan sinisilmäisesti myönsin, ettei minulla ole poikaystävää. Siihen tämä kaveri kysyi oitis, että voiko hän olla minun poikaystäväni. Okei, varmaan kaveri on ihan mukava, mutta siinä vaiheessa aloin vilkuilla ympärilleni etsien lähintä uloskäyntiä ja änkytin, että en etsi poikaystävää. Mies ei ihan hevillä luovuttanut, vaan kysyi, voidaanko me tavata seuraavana päivänä eli sunnuntaina sen jälkeen, kun hän on käynyt kirkossa. Ja minä mietin, miten hitossa pääsen tästä pinteestä. Sanoin, että katsotaan ja lopulta mies luovutti ja jätti minut rauhaan. Onhan tuo lähettänyt minulle muutaman tekstarin tällä viikolla, joihin en ole kuitenkaan vastannut. Mutta universumilla on kyllä kerrassaan kiero huumorintaju. Hei universumi, miksi tarjoat minulle miehiä, joita en halua, ja viet minulta ne, jotka haluan? Huoh. Tulee mieleen alla oleva kohtaus Seinfeld-sarjasta, jossa George pohtii, miksi edes vaivautua yrittämään naisrintamalla, kun kiinnostus ei ole koskaan molemminpuolista. I hear ya, George. 

Välillä sitä joutuu aikamoisen paskamyrskyn kouriin ja tekee mieli luovuttaa, mutta kirvelevistä pettymyksistä huolimatta minusta on näin vanhemmiten tullut kuitenkin optimisti ja aion jatkossakin uskoa rakkauteen ja siihen, että  tuolla jossakin odottaa joku ihana mies, joka on kuin tehty minua varten. Vaikka saisin pakit tuhat kertaa ennen kuin löydän hänet.  Pakkohan siihen on uskoa, muuten tämä elämä tuntuu aivan liian ankealta. Ja sitä miestä odotellessa voin opetella rakastamaan itseäni juuri tällaisena kuin olen. Ehkä elämässä on kysymys juuri siitä. 

Kyllä.

Tästä tulikin hieman henkilökohtaisempi postaus mutta mitäpä tuosta. En totta puhuen jaksa enää välittää, paljastanko kenties itsestäni liikaa ja kuka blogiani eksyy lukemaan. Sitä paitsi tämä on hyttysen ininää verrattuna Glennon Doyle Meltonin Love Warrior -kirjaan, jonka luin tällä viikolla. Kirja on aivan uskomattoman rehellinen, raastava ja kaunis muistelmateos ja kuvaus avioliitosta. Sitä lukiessa itkin ja nauroin ja mietin vain, että kunpa osaisin itsekin kuvailla sisäistä maailmaani ja elämääni yhtä kauniisti ja aidosti, mitään salaamatta. Ehkä jonakin päivänä. Lukekaa kirja ihmeessä, jos saatte sen käsiinne. Englantia taitamattomat tosin joutuvat odottamaan suomenkielistä käännöstä. 

Kas niin, huoneen vaihteluoperaation lisäksi onnistuin jälleen tuhlaamaan muutaman tunnin viikonlopustani blogin kirjoittamiseen, vaikka oikeastaan minun pitäisi tehdä koulujuttuja. Mutta joskus on hyvä saada purkaa asioita pois mielen päältä ennen kuin keskittyy hoitamaan vähemmän kivoja velvollisuuksia. 

Rentouttavaa viikonloppua kaikille ja muistetaan juhlistaa kaikkia isiä huomenna isänpäivänä. Minä haluan lähettää lämpöiset onnittelut omalle rakkaalle isälleni myös näin blogin kautta. ♥