Ensitunnelmia periltä

Vihdoin perillä!

Matka oli todella pitkä mutta eilen puoliltapäivin saavuin lopultakin perille Kakamegaan. Väsyneenä mutta onnellisena.

Sain nukuttua lähtöä edeltävänä yönä vain tunnin, siihen malliin lähtö maailmalle jännitti. Oli tosi ihanaa, että ystäväni lähti samana aamuna omaan vaihtoonsa ja saimme jännittää yhdessä Oulunsalon lentokentällä. Lensimme eri lennoilla Helsinki-Vantaalle, jossa meillä oli pari tuntia aikaa jännittää lisää ja lounastaa yhdessä. Minun jännitykseni kyllä laantui jo silloin, kun lentokone nousi ilmaan Oulusta. Olen pelännyt lentämistä varmaan jo parikymppisestä asti, mutta jostakin syystä minut valtasi rauha, kun istuin koneeseen tuolla ensimmäisellä lennolla.

Reissunainen valmiina suureen seikkailuun.

Helsinki-Vantaalla jatkoimme ystäväni kanssa omille teillemme; hänen lentonsa lähti kohti Munchenia reilu tunti ennen kuin minun jatkolentoni lähti Amsterdamiin. Vajaat 2,5 tuntia kestänyt Amsterdamin-lentokin sujui lepposissa tunnelmissa ja kentälle päästyäni vietin toista tuntia "lepotuolissa" köllötellen ja viestitellen ystävieni kanssa. Olo oli jotenkin levollinen ja onnellinen ja tuntui, että olin tehnyt oikean valinnan päättäessäni lähteä vaihtoon juuri Keniaan. Lisäksi tuntui kuin maailmankuva olisi avautunut jo siihen mennessä todella paljon: lentokentällä vilisi ihmisiä eri maista, kuulin monia kieliä puhuttavan ja oli kiehtovaa seurata ihmisiä. Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi ollut ulkomailla, ja oli virkistävää imeä itseensä Schipholin lentokentän kansainvälistä tunnelmaa. Muistan, kuinka nuorena aina haaveilin muuttamisesta ulkomaille, ja vaikka olinkin lukion jälkeen puoli vuotta töissä eräässä kahvilassa Englannissa, olen sittemmin pysytellyt kotimaan kamaralla ja elänyt... sanotaanko aika turvallisuushakuista elämää visusti omalla mukavuusalueellani. Lentokentän meininkiä ihmetellessäni minusta alkoi tuntua, että olen astumassa kohti nuoruudenhaaveitani. Olenhan sentään lähdössä ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi! Tuli vahva tunne, että tästä vaihdosta tulee merkittävä kokemus elämässäni ja että olen oikealla polulla.

Schipholin lentokentältä.

Sain odotella seuraavaa jatkolentoa melkein kuusi tuntia, mutta aika kului nopeasti netissä surffailen ja lentokentän menoa ihmetellen. Vihdoin vähän ennen yhdeksää paikallista aikaa pääsin astumaan Kenya Airwaysin koneeseen, joka otti suunnan kohti Nairobia. Edessä oli pitkä lento, kone saapuisi Kenian pääkaupunkiin vasta kuuden aikaan aamulla. Minun onnekseni viereinen istuin oli vapaa, joten sain istua oikein leveästi ja mukavasti ja katsella elokuvia. En ole koskaan lentänyt yhtä isolla lentokoneella ja varsin mukavat oltavathan siellä oli olosuhteet huomioon ottaen. Sain nukuttua ehkä kolmisen tuntia pätkissä. Korvatulpat olivat pop, sillä muutama rivi edempänä istui äiti itkevän vauvan kanssa. Onneksi vauva ei sentään koko lentoa itkenyt.

Eilen aamulla vähän ennen aamukuutta lento saapui Nairobiin. Kipitin portaat alas muiden matkustajien perässä, ja meidät kuljetettiin busseilla terminaalirakennukseen. Jossain vaiheessa pelkäsin jo hukanneeni todistuksen keltakuumerokotteen ottamisesta mutta onneksi se löytyi aikani reppua kaiveltuani. Eipä sillä, aika huolettomasti pääsin läpi passintarkastuksesta eikä minulta edes kyselty, miksi saavun maahan ja mitä aion täällä touhuta. Vaikka toki ne tiedot löytyivät niin etukäteen hankkimastani viisumista kuin maihinnousukortistakin.

Passintarkastuksen jälkeen sen sijaan mokasin, vaikka minua oli varoiteltu sinisilmäisyydestä ja opettajani oli vielä erikseen sanonut, että ei kannata antaa laukkuaan Nairobin kentällä terminaalin edessä pyöriville "avuliaille" tyypeille. Minun piti siis vain kävellä tien yli jotta pääsisin kotimaan terminaalin. Niin vain kaksi miestä tuli väen vängällä avukseni ja raahasivat laukkuni kotimaan terminaalin ovelle. Sen tehtyään nuorempi mies sanoi, että hänen vanhempi kaverinsa on kantaja ja minun pitäisi antaa tälle rahaa. Okei, paljonko? 1000 KES:iä kuulemma. Tyhmä kun olin, en alkanut siinä hötäkässä laskemaan, paljonko moinen summa on euroissa. Ja nuorempi kaveri vaati itselleen 2000 KES:iä! Maksoin mukisematta, sillä tosiaan en laskenut tuossa vaiheessa, paljonko nuo summat ovat euroissa ja (liian) kiltti kun olen, en kehdannut kieltäytyäkään. Vasta jälkikäteen tarkistin, että tulin maksaneeksi äijille yhteensä 26 euroa! Justiinsa. No, mokista oppii.

Viimeinen lentoni lähti Nairobista yhdeksän jälkeen. Hämmästykseni tajusin, että lentopelkoni oli tässä vaiheessa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Vielä Amsterdamiin lähdettäessä ja samoin Nairobin-koneen noustessa ilmaan lentäminen oli jännittänyt vielä jonkin verran mutta tuolla viimeisellä rennolla olin täysin rauhallinen ja katsoin vain tyynesti ulos ikkunasta. Edes syke ei noussut!

Kone laskeutui ajallaan Kisumun lentokentälle. Laskeuduttaessa koneesta oli hyvät näkymät Victoria-järvelle, ja ne olisivat olleet vielä upeammat, jos taivas olisi ollut kirkas. Ilma oli kuitenkin hieman sumuinen ja aurinkoa peitti ohut pilviverho.

Kisumun maisemia lentokoneesta käsin.

Sain odotella kyytiäni melkein 45 minuuttia kentällä, mutta en ollut huolissani, sillä tiesin kenialaisten aikakäsityksen poikkeavan meidän suomalaisten aikakäsityksestä. Ulkona oli lämmintä mutta ei tukahduttavan kuumaa niin kuin olin olettanut. Minua hakemaan tullut opettaja Anne sanoikin, että yleensä Kisumussa on kuumempaa kuin oli tuolloin. Täällä Kakamegassa sen sijaan on yleensä viileämpää kuin Kisumussa, ilmeisesti siksi kun tässä on metsä lähellä.

Minun laukkuni nostettiin kyytiin ja niin kuljettaja lähti viemään meitä kohti Kakamegaa. Minä istuin takapenkillä ja vain tuijottin maisemia sanattomana. Sanat eivät mitenkään riitä kuvailemaan sitä vehreyttä, upeita maisemia, punaisia hiekkateitä (osa matkasta oli kyllä ihan asvalttitietäkin), täkäläisiä ihmisiä värikkäine vaatteineen (monet naiset tosiaan kantavat kantamuksiaan pään päällä!), tuoksuja, teiden varsilla käyskenteleviä lehmiä ja vuohia ja kaoottista liikennettä. Keniassa on vasemmanpuoleinen liikenne ja ajokulttuuri on muutenkin hieman erilaista kuin Suomessa. Samalla tiellä liikkuvat niin autot, moottoripyörät, polkupyörät kuin kävelijätkin ja autot ohittelevat toisiaan surutta.

Autossa istuessani minua ei kuitenkaan pelottanut yhtään vaikka meno näyttikin hurjalta. Katselin vain maisemia, imin tunnelmaa itseeni ja hämmästelin mielessäni: "Olen Afrikassa!" Samassa ymmärsin, että yksi osa matkani tarkoitusta on harjoitella antautumista ja luottamista. Vaikka pahin pipon kiristys ja kontrolloinnin tarve onkin hellittänyt sitten nuoruusvuosien, niin minusta tuntuu edelleen välillä vaikealta heittäytyä elämän kannettavaksi. Ja tuolla automatkalla tuli vahva tunne, että juuri sitä olen tullut tänne harjoittelemaan; luottamista siihen, että en todellakaan voi kontrolloida kaikkea (jos mitään) ja ne asiat tapahtuvat, joiden on tarkoituskin tapahtua. Ja prosessi oli jo lähtenyt käyntiin, sillä lentopelkoni näyttää kadonneen enkä pelännyt tuolla hurjalla automatkallakaan yhtään, istuin vain rauhallisena takapenkillä. Mutta aion silti pitää jäitä hatussa ja olla perusvarovainen, en sentään niin hölmö ole, että heittäytyisin ihan huolettomaksi. Uskon silti, että kaltaiselleni ihmiselle, joka mielellään haluaa pitää langat käsissään koko ajan, tekee tosi hyvää antautua uusille kokemuksille ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät kyllä tavalla tai toisella.

Perillä Kakamegassa sain huoneen Kamadep Guest Housesta niin kuin oli luvattu. Huone on Suomen tasoon nähden aika vaatimaton, mutta on siellä sentään vessanpönttö ja suihku (josta tosin tulee vain kylmää vettä). Kamadepissa tapasin myös kaksi ihanaa paikallista opiskelijaa, Luken ja Magdallenen, jotka heti lähtivät pyynnöstäni käyttämään minua paikallisessa "Prismassa", josta ostin vettä ja eväitä. Iltapäivä menikin sitten vetäessä unta palloon, välillä vain havahduin siihen, että ulkona oli kova sadekuuro ja ukkonen jyrisi. Illalla koulun toinen opettaja tuli vielä tapaamaan minua ja varmistamaan, että kaikki on ok. Ihanan huolehtivaisia nämä ihmiset täällä! Päivälliseksi söin vielä kasviscurrya majatalon ravintolassa ja surffailin netissä ja viestittelin kotiin rakkaille ihmisille, että olen päässyt turvallisesti perille. Sitten vain moskiittoverkko sängyn ympärille ja lisää unta palloon.

Meitsin huone kolme seuraavaa kuukautta.

Tänään Luke ja Magdallene tulivat hakemaan minua iltapäivällä yliopistolle, jossa he pitivät luennon ensiavusta/ensihoidosta uusille hoitajaopiskelijoille. Myös yliopiston dekaani tuli hieman myöhemmin paikalle ja kertoili hoitajaopiskelijoille lisää ensihoidosta. Luke ja Magdallene olivat keväällä vaihdossa Oulussa ja myös dekaani on käynyt Suomessa, joten he vertailivat täkäläistä ensihoitoa suomalaiseen. Myös minua pyydettiin kertomaan jotain Suomesta ja kävin höpisemässä jotain luokan edessä. Lopuksi dekaani kehotti kaikkia opiskelijoita poseeraamaan vuoron perään kanssani valokuvassa. En tiedä miksi. Siksikö, että olen Suomesta, jossa ensihoito on ensiluokkaista, vai siksi, että kenialaisista opiskelijoista on hauskaa päästä samaan kuvaan valkonaaman kanssa? Joka tapauksessa meikäläisen naamataulun on nyt päätynyt melkein kolmenkymmenen kenialaisopiskelijan älypuhelimeen, heh. En ole nähnyt vielä yhtään valkoihoista täällä vaikka tiedän, että heitäkin on mutta hyvin vähän. Siksi tuolla kylällä kävellessä ihmiset katsoivat perään ja yksikin heppu tuli kättelemään ja sanomaan: "How are you, mzungu?" (Mitä kuuluu, valkonaama?) Luke ja Magdallene neuvoivat olemaan pahastumatta täkäläisten tuijotuksesta, eikä se minua erityisemmin häirinnyt.

Ihanat oppaani, kohta valmiit sairaanhoitajat Luke ja Magdallene.
Minä taas näytän hyvin hehkeältä
punoittavine naamoineni ja silmäpusseineni.
No, reissussa rähjääntyy.

Huomenna olisi ilmeisesti tarkoitus käydä tutustumassa sairaalaan, jossa suoritan sekä lasten että naisten hoitotyön harjoittelut. Mielenkiinnolla odotan tulevan työympäristön näkemistä.

Tässäpä siis ensitunnelmia Kakamegasta. Täytyy sanoa, että olen uskomattoman kiitollinen siitä, että kuuntelin intuitiotani ja lähdin tänne. Kyllä tämä tulee olemaan niin ainutlaatuinen ja uskomaton kokemus, ettei sellaista tule toista. Varmasti myös monenlaisia haasteita tulee vastaan, mutta jospa niistäkin selvitään.

Lisää kuulumisia (ja kuvia) Kakamegasta myöhemmin. Terkkuja Suomeen!